etsitään: joku

Viimeaikona unelmiini on ilmestynyt joku. Menin tänään luistelemaan ja huomasin kaipaavani jotakuta sinne kanssani väistelemään arvaamattomasti singahtelevia vaahtosammuttimia. Tätä tapahtuu yhä useammin. Kaipailua siis. Luistelemassa käyn olosuhteiden puitteissa vakaassa kerran vuodessa -rytmissä.

Tykkään siitä, kun ilta menee myöhäiseksi ja kaveri jää viereeni nukkumaan, ja kun aamulla saa kattaa kahdelle. Vaikka olen mitä loistavin erakko, olen kyllästynyt olemaan yksin. Kaipaan sitä jotakuta, jonka kanssa on kuin paita ja peppu - ei välttämättä samanlaisia, mutta vain lyömättömäksi hioutunut tiimi. Viisitoistavuotiaaksi asti minulla oli aina yksi parhaista parhain kaveri, ystävä, jolle saattoi soittaa vaikka keskellä yötä, jonka taloon kävelin ovikelloa soittamatta, ja kenen kanssa - mikä näin jälkikäten tuntuu arvokkaimmalta - suunnittelin tulevaisuutta (vaikka tietysti yhtään mikään ei ole mennyt niin, niin kuin silloin ajatteli). 

Olen huomannut että yksinäinen voi olla, vaikka ihmisiä, mukavia, ihania ja rakkaitakin olisi ympärillä. Toisaalta olen aina osannut olla itsekseni ja tiedän myös milloin todella tarvitsen sitä. Olla yksin olematta yksinäinen on taito, josta olen ihan ylpeäkin. Käyn elokuvissa ja syömässä yksin kuin mikäkin ylhäinen individualisti. Yksin matkustaminen on myös kuningaslaji, josta olen maistanut lusikan kärjellisen. Sitä aion jatkaa, vaikka ihan mielelläni johonkin seuraavista reissuista lähtisin jonkun kanssa. Ei ole ihan turhaan sanottu, että monet asiat ovat isompia kuin ne jakaa.

Ja jos aina joka paikkaan seurailee sellainen kavala ulkopuolisuuden olo, sitä alkaa ennen pitkää etsiä syitä itsestään - tai mikä pahinta - ei välttämättä enää osaa päästää ketään lähelle.

Tähän loppuun jätän vielä ilmoituksen, ihan vain varmuuden vuoksi. (Ja taidan vielä kuunnella sen loppuun kuluneen Jenni Vartiaisen biisin aiheesta.)

Hei sinä joku. Minä etsin sinua.

Selma

Kuvat ovat joulukuussa väkertämästäni pikku duetosta Roosalle ja Petralle.

Iina & Albert: I'm so happy that you have each other.

poissa tolaltaan piätä kauten?

SELMA HOPSU! MIKSI SUN BLOGI EI PÄIVITY?

huutaa ystävä tien toiselta puolelta.

OLEN POISSA TOLALTANI!

minä jätin huutamatta. Olen pyllähtänyt hankeen, sukset ovat ristissä, enkä oikein tiedä, mitä kokeilisin.

Tola on lumen peittämä hiihtoura. Tola ei ole enää käytössä arkikielessä vaan esiintyy lähinnä sanonnoissa; Asiat ovat hyvällä tolalla tai joku tai jokin on huonolla tolalla. -Wikipedia

Onko kenellekään muulle käynyt niin, ei edes saa niitä tuhatta rautaa törkättyä tuleen? Tai niin, ettei saa yhden yhtä syttymään. Vain kolmeasteinen vesi tuntuu nyt hyvältä.

Liityin Outokummun avantouimareihin ja se on ollut paras päätös miesmuistiin.
Pahinta oli automatka ennen ensimmäistä kertaa. Toiseksi pahinta on nousta ylös vedestä, kun ilma puraisee rintaa ja sääriä, mutta saunan ovella ei tunnu enää missään. Nojailen hetken kaiteeseen ja lumi sataa hiljaa järven jäälle.

Luonto kutsuu kaiken kaikkiaan. Suunnittelen retkeä Kolille uuden vuoden jälkeen. Odotan kiihkeästi sitä päivää, kun lenkkipoluille vedetään ladut. Totta puhuen en ole niin eräjorma kuin haluaisin olla. Täysin luonnon armoilla kuolisin heti. En löytäisi vettä enkä mitään syötävää. Etsisin supan ja päättäisin päiväni sinne. Luin todella inspiroivan tekstin naisesta, joka kertoi käymästään vuoden mittaisesta leiristä, jolla sellaisia taitoja oppisi. Sounds like a plan. Mutta ei nyt.

Nyt alkaa loma (juuri parhaillaan bussi kiidättää minua läpi pimeän Suomen) ja pari päivää nukuttuani on varmaan hyvä alkaa kampeamaan meikäläistä takaisin tolalleni.

P.S. Piätä kauten. Se on paikallista murretta ja tarkoittaa: varta vasten. Opin lauteilla.



Iina & Albert: I'm gaining this healthy brown fat and trying to figure out the mystery of my life.

taidetta ja hyviä tapoja

Mikä viikko.

Pohjois-Karjalan ammattiopisto Outokummun kolmannen vuosikurssin opiskelijat ovat opintojensa loppusuoralla ja tällä viikolla on ollut päättötöiden aika.

En ole vähään aikaan elänyt näin intohimoisesti. Tarvon lumihangessa paikasta toiseen ja kamera on koko ajan olalla. Seuraan etuoikeutettuna, kuinka taiteilijat hiovat teoksiaan viimeiseen asti ja olen nähnyt kaikki yksitoista teosta kolmesta kuuteen kertaa. Uskomatonta. Vaikka välillä päässä ahdistelee ajatus, että pitäisikö minun tosiaan pystyä moiseen taidonnäytteeseen jo ensi vuonna, en anna sen pilata tätä hetkeä. Opiskelen tässä nyt niin kauan kuin minulla aikaa piisaa ja katsotaan mihin se riittää. Sitäpaitsi nyt toisten töiden katselu on ollut hyvin inspiroivaa ja opettavaista ja saanut luovat kanavat auki.

Intohimoisesta elämisestä tuli vielä mieleen Ted-puheet joita kuuntelin kaikki bussimatkat viimeisenä lukiovuotenani (ja kuuntelen edelleen). Sen lisäksi, että opin huomaamattani paljon hyödyllistä sanastoa, sain ajatustaimia, joita kasvatan edelleen. Yksi henkilökohtaisista lemppareistani viimeaikoina on ollut Emilie Wapnickin puhe multipotentiaaleista tyypeistä.

Toinen, jonka voisin katsoa vaikka joka päivä, on Amy Cuddyn esitelmä kehonkielestä. Katsoin sen myös aamulla linja-autossa matkalla englannin kirjoituksiin viime keväänä. Koululle päästyäni kävin täyttämässä vesipullon ja seisoin invavessan pöntön päällä kädet kohti kattoa. Sitäkin teen edelleen. Todelliset hyvät ja hyödylliset tavat ja työkalut jäävät.

Inspiroivaa viikonloppua,

Selma

Iina & Albert: Have I told you how I love Ted-talks?

7 juttua luopumisesta - osa 6: piirrä minut hiekkaan

Olen aloittanut elämäni aikana lukemattomia kertoja lauseen sanaparilla "minä olen" tai "minä en ole". Arvioisin heittämällä, että noin kerran päivässä siitä asti, kun olen oppinut puhumaan. Noin 6295 kertaa. Sillä sanamäärällä kirjoittaisi jo omaelämänkerran, mutta minä olen edelleen (ah, siinä se taas on) sitä mieltä, etten ole yhtään perillä siitä, kuka tämä Selma-tyyppi oikein on.

Hän on puhunut itsensä pussiin - monesti. Sanonut olevansa jotain, mitä ei olekaan - vahingossa ja tahallaan. Luullut väärin, osunut oikeaan, mutta kaikki on muuttunut taas. Toivonut olevansa jotain muuta. Tyyppi on pantannut tietyt adjektiivit itseltään - niitähän hän ei ainakaan ole.

Puhumattakaan siitä hämmennyksestä, kun hänen ystävänsä tuntuvat tietävän tasan tarkkaan, kuka hän on. Oma itsensä.

Kirjoitin viimeisimmässä runoillassa seuraavaa

- - mitä he näkevät minua katsoessaan
joku osuu kuitenkin oikeampaan kuin minä itse 

Syyslomalla kysyin isältä, iskä, millainen tyyppi mä sun mielestä olen. Sitten mietin, mitä kaikkea olisin voinut tehdä sillä ajalla, kun tongin omaa napanöyhtääni.

Tämä ensimmäisestä peroonapronominista, olla-verbistä, mahdollisesta kieltosanasta ja adjektiivista, taikka muusta nimikkeestä koostuva lause ei ole luotettava. Tiedemiehenä uskon vain mitattuun ja kiistattomaan informaatioon, mutta uskon myös sitä naista, jonka ystäväni tapasi Berliinissä. Nainen sanoi, että kaikki sanat ovat loitsumista. Psykologi kutsuisi niitä suggestioiksi.

Yksinkertaisuudessaan tarkoitan, että lauseella "minä olen hyvä tyyppi" voi saada paljon hyvää aikaan ja luonnollisesti "minä olen huono tyyppi" aiheuttaa paljon tuhoa. Lause ei aina kuvasta sitä mitä todellisuudessa on, vaan synnyttää sen. Adjektiivit ovat myös hyvin subjektiivisia, sillä me katsomme maailmaa eri tavoin. Näet kadulla kaunottaren, joka näkee peilistä hirviön.

Olen ajatellut kaikkien noiden lauseiden pyyhkimistä pois, tai sitä, että ne kirjoittaisi hiekkaan. Fraasista voisi rakentaa pidemmän, mallia "minusta tuntuu siltä, että tällä hetkellä olen [sana]". Oli miten oli, olen alkanut tietoisesti päästää irti minä olen -lauseista. En rakenna patoa niiden ympärille ja ajan aallot pyyhkivät ne pois. Uusia syntyy joka päivä.

Ja hei tiedenainen, minä en ole peruskallio, puhumattakaan siitä, että peruskalliokin muuttuu. Painoni on vaihdellut jopa kymmenen kilon välillä sen jälkeen kun en ole kasvanut enää senttiäkään, olen elämäni aikana kasvattanut arviolta kaksi ja puoli metriä tukkaa, ollut toisille lettipää ja toisille nutipää, oikeassa silmässäni on miinusta 4.50, vasemmassa 4.75, arvet vaalenevat ja katoavat, uusia hermosäikeitä syntyy ja aivosoluja kuolee.

Minua huimaa ajatus siitä, että minun ei tarvitsisi sitoutua mihinkään, mitä minä olen sanonut olevani. Joinakin päivinä voisin herätä kauniina, olla pistävän älykäs, heittäytyä epämukavuusalueelle, joka olisikin mukavuusalue, pukea maanataina päälle flanellipaidan ja tiistaina kynähameen, haastaisin itseni ja rikkoisin rajat, joita ei ole missään muualla, kuin siellä jossain hiekkaan kirjoitettuna. Luovun itsestäni ja saan minut.

Selma

Iina & Albert: Here I am, a lionhearted girl.

onneen pimeään

Kiitos Mealle sohvan ja kämpän ja koiran lainasta ;)

Toisinaan otsakkeita pyöritellessäni mieleeni tulee biisejä joita en ole välttämättä viimeaikoina edes kuullut, saatika että ne kuuluisivat millekään soittolistalleni. Mutta kun täällä Pohjois-Karjalassa tulee tätä nykyä lunta ja pimeää kello neljä, ei tämä Jipun ja Edelmannin laulama balladi ole sinänsä absurdi aivopieru.

Olen ollut tyytymätön viimeaikaisiin teksteihini ja jättänyt blogin hetkeksi hiljaisuuteen. Viikonlopuksi ei ole leimattu muuta kuin läänimatka Kuopioon, joten tavoitteena olisi avata muistikirja, suunnitella jokunen aihe valmiiksi, sekä kirjoittaa valmiiksi vähintään yksi. Voisinkin tässä luvata sunnuntaiaamulle aamupalan kylkeen jotakin. Minua myös suuresti kiinnostaisi, minkälaisia tekstejä juuri sinä haluaisit lukea. Proosaa? Leffa ja kirjajuttuja? Syvällistä pohdintaa elämästä ja oppimisesta ja sen sellaisesta? Vaate-, koti- ja DIY-hommia?

Olen ihan tyytyväinen, jos laaja paletti kelpaa, sillä kaikkia noita olen itse miettinyt. 7 juttua luopumisesta -sarjasta puuttuu vielä kaksi osaa, eilen vietin inspiroivan illan ystävien kotona (koti on kaunis ja istuimme Deko-lehtivuoren keskellä), viikonloppuna olen ostamassa maaleja omiin projekteihin, 21 päivän aamusivuhaaste tuotti kaiken holynpölyn lisäksi myös ihan kelpoja ideoita... Tulkoon pimeät illat ja kuulaat ja nietosten vaimentamat viikonloput: olen valmis.

S

Iina & Albert: Lost in translation.

kasvukipuja

Latasin koneelleni uuden kuvankäsittelyohlejman ja siinä on kaikenlaisia hauskoja vipstaakkeleita. Olen vakaasti sitä mieltä että oikea hyvä kuva on sellainen, joka ei kaipaa tietokoneella ehostusta. Rakastan yli kaiken vanhoja vakokuvia, etenkin todella vanhoja mustavalkoisia ja polaroideja -haluaisin itselleni polaroid-kameran! Niissä sattumalla on oma osansa ja niissä on vangittuna sellainen hetken suuruus, joka nykykuvista on paljouden ja helppouden takia kadonnut. Pidän kuitenkin askartelusta, intuitiivisten installaatioiden tekemisestä, visuaalisuudella leikittelystä. Uusi ohjelma on kuin uudet kuviosakset ja nippu vanhoja aikakausilehtiä.

Voi minua. Minulla ei ole tv:tä Outokummussa, mutta olen tämän viikon asustellut Mean kotona koira-nannyna ja täältä sellainen löytyy. En ole kaivannukaan vastaanotinta, enkä liioin yle teemaa  (jonka ohjelmia tsiigailen satunnaisesti areenasta) lukuunottamatta mitään, mitä siihen liittyy. Kun ei näe mainoksiakaan, niin ei tiedä mistä sitä jää paitsi, muka. Taidan olla ainoa, jolta on mennyt ohi Putouksen uusin tuotantokausi. Telkkarista on tullut mulle sosiaalisempi juttu, kun olen katsonut tiettyjä ohjelmia muiden kanssa. Meillä oli koulun Docventures-kerho ja parin daamin kanssa kokoonnutaan tiistaisin kello yhdeksän. Asianomaiset tietää, mikä silloin tulee yleltä.

Piti sanomani, että nyt kun olen viikon ajan asunut kämpässä telkkarin kanssa, olen mummo-tyyliin pitänyt sitä välillä ihan hyvikseni auki. Nytkin. Siellä pyörii Toy Story kolmonen, josta en ihan hirveästi pidä, mutta tykkään kuunnella lapsuuden tuttuja ääniä, etenkin Santeri Kinnusen charmikas nuotti, oh - sulan sille. Li Shang on yhä salaa unelmieni mies. Plus kun kuuntelee tän, niin saa hymyä ja puhtia päivään kuin päivään. 

Ja tässä kyseisessä lastenelokuvassa Buzz Lightyearilla menee asetukset sekaisin ja tyyppi on ihan holtiton. Niin, tämän absurdin ja kaukaa haetun aasinsillan on tarkoitus sanoa, kuinka minulla taitaa olla järjestelmän asetukset jonkinlaisessa päivitystilassa. Mielenlaadultani tasaisena tyyppinä on ollut tosi hämmentävää olla samanviikon aikana ihan hypessä ja syvissä melankolian vesissä.

Harvoin tulee tilanteita, jolloin pystyy vertailemaan omia tunteitaan näin. Kun olen siirtyillyt  melko nopeasti yhdestä tunteesta toiseen ja seuraavaan, olen tajunnut, että ne ovat kaikki toisilleen tasa-arvoisia. Eri tunteet tekevät toisensa näkyviksi ja niillä on funktionsa. Ei tietenkään ole mukavaa olla surullinen, vihainen, pettynyt tai turhautunut, mutta aina elämässä tärkeintä tai oleellisinta ole se, mikä on kivaa. Ikuinen auringonpaiste ei niin sanotusti vain tunnu lopulta miltään ja uskon ja toivon, että on tärkeämpiäkin tavoittelemisen arvoisia asioita kuin tasapaksu hyvä olo. Tämä on mielestäni myön rappeutumaan tuomitun hyvinvointivaltion perustavanlaatuisia ongelmia. Keskustelen niistä enemmän kuin mielelläni, mutta näillä ilta-aivoilla en kirjoita nyt enempää. Eiköhän sitä ole rönsyilty tässä jo tarpeeksi.

Loppuun jaan viisauden, joka on osoittautunut itselleni hyvin arvokkaaksi. Niin kuin rakas teatteriopettajani sanoi kipuileville opiskelijoilleen: Ota sitä tunnetta kädestä kiinni ja istu sen kanssa vastakkain.

Selma

error

Tänään kirjoitukseni aiheena on taitamattomuuteni bittien ja virtapiirien kanssa. Piristykseksi laitan väleihin vanhoja yhä turvassa olevia kuvia teemalla: Asiat joissa en ole kovin noheva.

Kaksi viha-rakkaus-suhdettani samassa kuvassa - tai oikeastaan kolme

 Kuinka paljon aikaa minulla ja varmaan aika monella muulla menee päivittäin siihen, että sitä tuijottaa koneen näyttöä joko kaikkensa kokeilleena tai yksinkertaisesti totaalisen neuvottomana? Ja kuinkahan paljon henkistä tasapainoa vahingoittavat ne mitääää-eiiii-lopetaaa-kohtaukset pitkällä aikavälillä? Mitä tää nyt teki- ja mitenköhän tuokin tehdään- sessiot aiheuttavat valtavan töyssyn työskentelyyn ja se siitä flowsta.

Kuvassa oikealla pipo, jonka purin kahdesti

Suhteeni teknologiaan on selvästi ristiriitainen. Ensisijaisesti se on mielestäni työkalu, ei itseisarvo. (Olemme keskustelleet aiheesta paljon luokanopettajana työskentelevän äitini kanssa, joka on huomannut samoja ongelmia työssään. Päivittäin menee aivan liian paljon aikaa muun muassa eri ohjelmien avautumiseen, salasanojen kirjoittamiseen ja kaikenlaisiin teknisiin pulmiin suhteutettuna saatuun hyötyyn. Loppujen lopuksi sosiaalisten taitojen jälkeen tärkeimmät asiat koulussa opitaan kuitenkin kynän, paperin ja kirjan kanssa. Liitutaulu toimii sähkökatkoksesta huolimatta.)

Monet loistoideani ovat tyssäneet kuvallisen ilmaisuni puutteellisuuteen

Olen varma, ettei koneeni ole tahallaan kiusanhenki ja että näin uutena se varmasti toimii sangen moitteettomasti. Erilaisten ohjelmienkin luojat ovat varmasti halunneet päiväpalkkansa lisäksi myös kehittää jotain oikeasti näppärää ja hyödyllistä.

Tälle abstraktiolle ei ole sopivaa kuvaa, mutta ajankäytössä mä olen useinmiten tosi onneton.

Niin kuin huonosti käyttäytyvän koiran kanssa, ongelma on oikeasti omistajassa. Tarkoittaen, että näissä asioissa minulta suurinpiirein puuttuu kokonaan peukalo. Itselleni tyypillisellä tavalla olen kuitenkin kahminut itselleni hommia, jotka minua kiinnostavat, en niitä joita jo osaan. Viime viikonlopun käytin tämän vuoden päättötöiden julisteen tekemiseen ja se oli tuskaa se. Koneellani ei ole muuta kuin Macin oma kuvaohjelma ja Picasa (josta aion hankkiutua mitä pikemmin eroon). Myönnän käyttäneeni julisteen tekemiseen myös Macin wordia vastaavaa Pages-ohjelmaa. Tulos oli hirveä. Lopulta käytin netistä löytämääni ilmaista ohjelmaa, jolla sain sentään säädyllistä jälkeä. Tiedän, että priimaa saadakseen pitäisi olla joku järjellinen ohjelma, mutta aloittelija ei viitsisi vielä satsata. Tyhmä paljon työtä tekee, viisas pääsisi vähemmällä sanonta viitannee minuun.

Selfiet - Selma, ei.

Tällä viikolla haasteet jatkuivat. Blogatessa olen tainnut hypätä niiden suohon. Kaveri kysyy, miksi blogini uudet julkaisut eivät päivity hänen seuraamiensa listalle. Minä kysyin samaa googlen hakukentältä. Netissä on aina joku, jolla on ollut sama ongelma ja melkein aina joku, joka osaa ratkaista sen. Hakusanojen asettaminen on vain oma haasteensta, kun ei itsekään tiedä aivan tarkalleen mitä ihmettä oikein tapahtui.

Askartelu - not

Näin kävi viimeksi eilen. Latasin Picasan syksyllä, sillä luin, että se on kohtalaisen hyvä  ilmainen olhjelma kuvin käsittelyyn. Ohjelman mielestä sillä kuitenkin on (ok, nyt personoin sen, mutta tietäisittepä miten raivostuttava se on osannut olla) vapaus ja vastuu olla koneeni the kuvaohjelma. Se on kaveri googlen kanssa ja varmuuskopioi kuviani johonkin google back up photo- ohjelmaan. Kilttiä sinänsä, mutta ei kovin kätevää, sillä ne ovat kaikki sekaisin siellä, myös kaikki poistamani huonot kuvat ja harhalaukaukset. Ja entäpä jos kuvitteellisesti vaikkapa haluaisin ottaa alastonkuvia, tai kuvata ihmisiä, jotka eivät halua kuviaan verkkoon missään muodossa? Viimeinen niitti oli temppu eiliseltä oli se, kun avasin ohjelman ja huomasin että se oli laittanut joka ikisen kuvani omaan kansioonsa omien kansioitteni lisäksi ja tuplammut. Tai niin luulin. Aloin raivon vimmalla poistaa näitä ylimääräisiä kansioita, kunnes minulle tuli paha aavistus. Avaan koneen oman kuvaohjelman ja järkytyksekseni näen sumeita kuvakkeita, joita ei voi avata lähempään tarkasteluun. Minun ratkaisuni tämän uppoavan laivan pelastamiseen on hommata ulkoinen kovalevy, pelastaa sinne kaikki, mikä pelastettavissa on ja poistaa sitten koneelta sekä kaikki kuvat, sekä Picasa. Lisäksi aion selvittää, missäs kaikissa ihmeen pilvissä kuviani onkaan tallentuneena ja olla niiden suhteen jatkossa paljon tarkempi.

Tein oman teatteridiplomini ohjaajana - siis, minä?

Mikäs perse edellä puuhun mennessä, siinähän oppii ja rapatessa roiskuu, mutta jatkossa en aio ladata niin innokkaasti ihan mitä tahansa ohjelmia, sillä vaikka kuvien selailu on mukavaa, en jaksaisi kovin usein käyttää päiviäni niiden uudelleen lajitteluun. Mieluummin kirjoittaisin vaikka hyvän tekstin  ja opettelisin kuvaamista (kuin vihoitteisin lapsellisesti asioille, joita en ymmärrä). Ai niin, olenko kertonut, että olen kiinnostunut myös graafisesta suunnittelusta ja musiikin tekemisestä koneella? Herää kysymys, aiheutanko itselleni tahallani mahahaavan. Ollapa nörtti. Sellainen tietokonevelho omassa lähipiirissä voisi olla myös ihan kiva. Mistä näitä asioita oikein voi opetella?

Selma

Iina & Albert: I'm such a mess.

tähtiä iholla

Tämä vuosi on ollut aikamoinen. Kevään voisi laskea yhdeksi ja syksyn omakseen. Teitä kuljettiin loppuun ja risteydyttiin uusille. Olen luopunut ja taistellut. Leijona ja kaniini ovat potkineet toisiaan ja nuolleet toisetensa haavoja.

Haluaisin merkitä sen kaiken jollakin tavalla. Haluan nähdä sen virstapylvään, jonka olen ohittanut, konkretisoida sen. Ja tietyllä tavalla, niin kuin mikään ei jää oikeasti vain yhteen aikaan, haluan sen seuraavan minua ja kuuluvan myös tulevaan.

Se jokin yhdistäisi kaikki ajat: eilisen, tämän päivän ja huomisen. Katso taaksepäin lempeydellä, tähän paikkaan hyväksyen ja huomiseen luottaen siihen, että elämä kantaa ja kaikki järjestyy.

Muste.

Tatuointi oli ilmiselvä valinta. En edes ajatellut korua tai mitään vastaavaa. Omaa puuta harkitsin, mutta minun viherkämmenilläni se kuolisi ja olisi sittä paitsi sidottuna yhteen paikkaan. Ajatus syntyi pikkuhiljaa itsekseen, mutta piirtynyt varmana kuin vuori. Minä tiedän, mitä minä haluan ja tämä tuntuu välttämättömältä. En ole vain hankkimassa nättiä kuvaa, se on oikeastaan toisarvoista.

Tatuoinnin hankkimisessa on kuitenkin omat logistiset ongelmansa: pitää löytää se oikea taiteilija ja aikaikkuna, jolloin ei tarvitse hikoilla joka päivä niin kuin Niagaran putous. Siihen asti katselen ilataisin näitä inpiskuvia:

Lisää kauniin minimalistisia tatuointeja

Lähde: etsy

Lähde

Rauhallista viikonloppua!

Selma

Iina & Albert: This lionhearted girl is going to have her mark.

P.S. Taidan avata suhdettani horoskooppeihin piakkoin lisää, joten älkää vielä päätelkö omianne.

voittaja nyt vähän riemuitsee vähän

Ja oppineena ja. Niistä molemmista olen nyt saanut osani taas hetkoseksi. Voitin nimittäin vihdoinkin taistelun nettiongelmaia kohtaan. Neljä laitetta ja lukuisia maailmaa parantaneita keskusteluita Elisan asiakaspalvelun kanssa. Tänään aamulla minut kouluun hyvästelivät neljä valoa. Vatsassa kihersi koko päivän, mutta en uskoaltanut toivoa, että tämä ihastukseni ei lähtisi lätkimään. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, naputettaan blogiin  ja huudatetaan Spotifya reilun kymmen megan edestä. Jes.

Minusta on hassua ja vähän noloa olla tästä näin innoissani, eihän hyvä nettiyhteys kuitenkaan ole mikään elämänehto, mutta minä olen hassu ja nolo ja tapellut näiden teknisten pulmien kanssa koko syksyn. Ai niin, mitä lupasinkaan itselleni, jos homma Yrjönkadulla saadan pelittämään: aloitan Netfliksin ilmaisen ensimmäisen kuukauden. Ah. Kirjahaaste taitaa jäädä siksi aikaa vähän varjoon. Olen kuitenkin reippaasti edellä omasta plänistäni joka tapauksessa: tässä kuussa luin Rikka Pulkkisen romaanin Totta joka totta vieköön on hienoimpaa suomalaista kaunokirjallisuutta, mitä olen hetkeen lukenut.

Kun minulta kysytään kirjavinkkiä, tarjoan yleensä näitä kahta: Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin (jolla minä herätin lukuharrastukseni eloon tänä syksynä), sekä Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Nämä kaksi miljoonasta muusta loistavasta vaihtoehdosta siksi, että ne sopivat mielestäni niin kirjahirmuille sekä ei niin lukemisen vauhtiin päässeille (Teemestarin kirja ei ole edes hirveän pitkä). Kirjat ovat sopivasti erilaisia ja minusta on hyvä tutustua niin oman maan, kuin ulkomaiseenkin kirjallisuuteen (ja jos kielitaito riittää, tai itseasiassa myöskin juuri sitä parantaakseen kannustan lukemaan alkuperäisellä kielellä. Eka sivu on tahmaisin, mutta seuraavassa luvussa ei enää juuri edes kaipaa sanakirjaa, kun suurinpiirtein ymmärtää.)

Huomaan kirjoittaneeni taas itseni puuhun ja kirjoita on ihana turista, mutta palaan vielä päivän  teemaan. Olen oppinut puhumaan puhelimessa, olenmaan sitkeämpi  ja handlaan liudan tietoliikenteeseen ja -teknikkaan liittuviä juttuja. Tämän lisäksi olen ottanut pikku harppauksen eteenpäin valokuvaajana. Olin viimeviikolla hommissa Yksin sateessa? -tanssifestariella kuvaajan hommissa, niin kuin nopeasti kirjoitinkin. Kyselin kollegoilta (kiitos!) neuvoja akuuteimpiin pulmiin ja luin netistä bussimatkoilla aukoista ja syväterävyyksistä, josta ovat olleen minulle melkoisen mystisiä asioita. Kohta on perusteoria hallussa ja ne hyvät kuvat tulevat kuvaamalla. Tässä muutama oma lemppariruutuni Yksin sateessa? -festivaaleilta. Keltatakkiset tyypit ovat koulukavereitani Outokummun ammattikoulusta pääosin toiselta vuosikurssilta. Kyseessä on Tomi Paasosen koreografioima Interventio, missä kaupinkitilaan tuotiin vähän eloa. Kuvat alla ovat Dialogue Dance Companyn teoksesta Neurasthenia, joka oli paitsi hyvin kuvauksellinen, myös itselleni sykähdyttävin esitys.

Selma

P.S. Iina & Albert: I've fought, won and learned a lot lately.

viikon kuva

Tämä kuva paketoikoon Yksin sateessa? -festivaalin. Kuva on viimeisestä esityksestä,  joka oli Dialogue Dance Companyn Neurasthenia.

Huh.

S

limbus

En suinkaan tarkoita sitä sitä hulvatonta seuraleikkiä, johon jollain kummalla tavalla liitän aina neonvärit.

Opin sanan varmaan noin kaksitoistavuotiaana ja olen siitä lähtien käyttänyt sitä kuvaamaan erilaisia välitiloja, vaikka wikipedia saanokin siitä seuraavaa:

Limbus (lat. limbus, engl. limbo; reuna) on katolisen teologian mukaan välitila, jossa ovat kastamattomina menehtyneet lapset sekä Vanhan testamentin hurskaat henkilöt

Matkalta kotiutuminen ja arkeen palaaminen on yhden sortin limbo, se tavallisin minulle. Ei tarvitse mennä edes kauas, mutta nyt jo kymmenen päivän poissaolo Outokummusta ilmenee kotonani hiljalleen pitkin lattioita leviävänä rinkkana ja kertyvinä sähköposteina. Itse olen vielä toinen jalka Rajamäellä, pikkurilli Helsingissä ja pää kääntyneenä Ikaalisiin.

Jollain lailla se on ehkä myös loman idea - hymyillä pitkien iltojen vitseille näinä päivinä, kun kaksi herätyskelloa herättävät pikimustaan huoneeseen.

Pidän ajatuksesta, että minä olen nyt palannut tänne. Siinä on jotain symboliikkaa. Että palaa.

Lyhyesti tämän viikon aatoksia - nyt minua kutsuu oikea valokuvauksen tulikoe. Otan kuvia neljästä Yksin sateessa? -festivaalin esityksistä Joensuussa. Huu!

7 juttua luopumisesta - osa 5: give up the ghost

Tämä biisi tuli ihan puskista mieleeni, kun tuijotin tyhjässä otsikkokentässä vilkkuvaa kursoria.

En olisi missään tekemisissä aivojeni kanssa, jos ei olisi ihan pakko. Ne ovat ihan hullut ja samaan aikaan ihan hullun mahtavat - meidän kaikkien aivot.  Pelottavinta niissä mokomissa on kuitenkin tämä: minä olen mitä minä ajattelen. Voidaan puhua suggestioista tai minätarinoista, jos termit ovat tuttuja ja sellaisia tykkää käyttää. Suggestiot saattavat olla joillekin tuttuja psykologian tunneilta tai mindfulness-jutuista, jos on semmoisia koklaillut. Minätarina taas yksinkertaisesti tarkoittaa sitä käsitystä, jota me ajatuksissamme kannamme itsestämme. Ajattelen jotain, ja pim - se muuttuu todeksi. Hyvä on, en minäkään ole saanut vielä itseäni teleportattua kouluun, mutta aivot pystyvät paljon parempaan - ja pahempaan. Minä ajattelen että tänään on hyvä päivä, niin tänään on hyvä päivä. Minä ajattelen, että minä olen ruma, niin rumaksihan minä siitä muutun. 

Ajattelu käy asenteen kanssa käsi kädessä ja ne ruokkivat toisiaan. Negatiivinen minätarina on kuin märkä villakangastakki. Se on raskas kantaa ja kastelee muutkin vaatteet. 

Niin kuin opettelen luopumaan ylimääräisistä kamppeista, sellaisista, jotka eivät hyödytä minua millään tavalla, ovat vain lasteina paikasta toiseen eivätkä edes ilahduta olemassaolollaan, olen alkanut harjoittella myös muusta turhasta irroittautumista. On pari tärkeintä. 

1. en pysty

Ei kai sitä mihinkään pysty, jos on jos valmiiksi sitä mieltä. Minulla tämän asenteen takana on lähes aina pelko pettymyksestä. Sain ystävältäni lahjaksi vanhan syntikan jo kaksi vuotta sitten, mutta se on ollut omistuksessani lähes koskematon. En vain uskalla aloittaa soittamisen opettelua, vaikka puhun siitä lähes joka päivä. Pelkän, ettei siitä tule mitään. En opi, turhaudun ja niin edelleen. 

1. vertailu

Teen mielelläni vaihtokaupat havainnoimisen kanssa. Olen huomannut, että niinä päivinä, kun on jättänyt vertailukakkulat kotiin, näkee muut ihmiset moniuloitteisempina ja kiinnostavimpina ja on itsekin paljon paremminvoiva ja pystyvämpi tyyppi.

     3.  pitäisi

Pakko ei ole kuin kuolla ja maksaa verot. Ihan karmea sanonta muuten. Tästä olen oppinut tähän mennessä sen, että yleensä, kun ajattelee, että jotakin on pakko tehdä, esimerkiksi pestä pyykkiä, opiskella, treenata ja syödä terveellisesti, alkaa yleensä ennemmin tai myöhemmin kapinoimaan tätä perustelematonta pakkoa vastaan. Mutta kun sanoo: hyvä on, tee mitä lystät, ui likaisissa pikkuhuosuissasi, alkaa nyt vaikkapa se tämän esimerkin pyykkikone näyttää ystävällisemmältä. Käänteispsykologia toimii. Aina. Ihminen haluaa tehdä päätöksen itse. 

Ei ole myöskään mitään mallia, minkä mukaan pitäisi elämänsä rakentaa. Minä pidän listojen ja ajatuskarttojen askartelusta, ja jos sinä kaipaat viikonlopulle jotain tekemistä, kokeile seuraavaa. Tee ajatukskartta itsestäsi, kuka olet, mistä haaveilet, ketä rakastat, mikä viehättää. Ota iso paperi ja anna kynän viilettää, leikkaa ja liimaa kuvia lehdistä, kokoa pinterest-kansio. Älä pysähdy, älä mieti, katso sitä vasta kun se on valmis. Havainnoi. Toista harjoite, mutta tee se ajatellen. Haluanko todella tätä? Olenko todella tällainen? 

Tällainen minä olen ystävän luota heränneenä

Aurinkoista viikonloppua

Selma

Iina & Albert: I’m teaching myself to give up some stupid thoughts and attitudes.

Somatic revolution

(This is a presentation text we were about to send to business idea competition, but time run out. Here’s the text anyhow, and I ask you to read it through and comment. About the content and structure if possible. I’m quite aware of the flaws in my English.)

Somatic revolution 

Our bodies are made to move. That’s a fact. Did you know, that even if we don’t or can’t, the same areas in our brain activate (mirror neurons) while watching other persons moving? 

Today we don’t often treat our bodies as we should. We sit. We sit at school, at work, at home. It may be hard to get moving. We say we don’t like, or we have pain somewhere. For some of us even the idea of doing sports causes the feeling of shame. Shame relates to our bodies (which we are’t maybe satisfied with) and our bodies and what we think about them is one of the main aspects of our self image.

Our bodies are a link between us and this world. That’s the strong belief of our team. And by losing the contact to our bodies we may lose the contact to this world. 

We want to courage the people to move, what ever suits them best. But once you’ve started to move, in a way you feel comfortable, you’ll never stop. I could promise that. We want to gather people together too. Move and share together. We want to study contact together; how to touch and how to be touched. When have you last time just laid next to someone in silence, or hugged? If you’re not a child anymore and living alone, those moments may be few. It’s a community of movement we need. 

Moving is a human right. It’s a main key for health, both physical and mental. And rights do not (at least they should not) depend on age, gender, opinion, status, profession or wealth. In our dreams we see all these different people moving together. Walking outdoors, playing games, doing contact improvisation and such - lifting weights, running and grinning if they like, but always smiling afterwards. People could gather their own clubs where they live. We are the spark, you are the flames. 

And this body image thing I mentioned? Let’s say you’ve decided to start moving. You’ll go to  gym, gymnastics class or jogging path and all you can see is this fit-craziness and competition everywhere. Of course this is just a caricature, but is has a clear point: most of us just wouldn’t dare to go to middle of those people. We are sensitive and we may be sore and hurt regarding to how we feel about our selves. Everything relating our bodies is very intimate and personal. Trust us, we know.

Our body changes all the time and it adapts to our way of life. All the time our cells are replaced by the new ones. Every body is beautiful and worth caring and every one is on your side. We recommend everyone to give up aims concerning some particular shape or number and  concentrate on something real and important. How would you take care of your friend, spouse, child? In a way, that you treat yourself? Right.

As much as we have an intention to create a club for anonymous movers, we want to welcome everyone. It’s not  a requirement that you have some difficulties or such. In ideal community people walk their own paths together: sharing and supporting.

How these ideas, which may sound a bit (or a lot) highflown to you are adapted to the real world? I must admit, that we don’t have a clear answer. Yet, I mean. Ideas we have lots. We could found organization which bases on volunteers. These volunteers could found local clubs and gather people together to walk, to talk, to do whatever they feel like doing. We could offer our help to 

corporations. We could have lectures. Internet-page, information banks, forum and information page for groups. Yet we have to make this all happen.

(Ok. So this is a sketch. Just written without a structure or anything. The competition closed already, like I said, but it would be good to have some kind of alignment for this what we’ve been thinking of. This is important and could come up as something one day. I’d like to send and spread this text somewhere when it is ready. So, give a comment.)

Selma Hopsu

P.S Pictures are from my cycling trip in the archipelago two years ago. I still had that long hair!

21 päivää

Noin neljä viikkoa sitten heräsin ja havahduin jotenkin tuttuun tunteeseen. Viime keväänä ajattelin, olisiko ollut maaliskuussa, että näin paljon tästä vuodesta on jo mennyt ja näin vähän olen saanut aikaan. Nyt tajusin, että näin vähän on enää jäljellä. Tiedän, mitän typerä ajatus se on, - varsinkin, kun koen, että oma henkinen vuoteni alkaa aina syksyisin, eikä sillä ole mitään tekemistä kalenterin kanssa. Mutta en mahda sille mitään. Tein kuitenkin niin, että jaoin nelisen viikkoa sitten loppuvuoden kolmen viikon jaksoihin.

aina siinä

Sanotaan, että 21-30 päivässä pystyy oppimaan ja omaksumaan elämäänsä uuden tavan. Olen jo pitkään kaivannut elämääni jonkinmoista sisäistä järjestystä: tapoja ja rituaaleja. Sellaisia huonoja minulta kyllä löytyy.

kun kävelen kylmänä aamuna pellon reunaan

Olen sen verran fiksu tyyppi, etten (enää) usko yhdessä yössä tapahtuviin muutoksiin. Ajatus tai tahtotila muutokseen saattaa kylläkin tulla rysäyksellä, mutta ajattelumallin, tavan tai minkä tahansa kestävä rakentaminen ottaa aikansa -ja vaivansa (pelkkä päätös ei riitäkään, opin viimeiseksi). Toisaalta ehkä lopulta pitkä prosessi säästää sinut vähemmällä, kun ei joka kerta aloita laittaen kaiken peliin ja yritä muuttua yhtäkkiä joksikin muuksi. Siinä väsyy, luovuttaa ja joskus yrittää taas uudelleen. Ja uudelleen.

tai pesen hampaita pukeutumatta

Mihin minä sitten ajattelin tänä loppuvuonna keskittyä? En tiedä tarkkaan, enkä toisaalta tiedä, miten se teille oikeastaan kuuluisi. Blogini ei ole päiväkirjani, enkä aio koskaan avautua lukijoilleni asioista, joista kukaan ei millään tavalla hyödy. Olen omakohtainen kirjoittaja, kirjoitan omalla nimelläni ja pohdin mielelläni kaikenlaisia asioita, arkoja ja rankkojakin, jos niikseen, mutta tavoitteenani on aina säilyttää tietynlainen toimittajuus ja tuottaa hyvää ja niin sanotusti keskustelevaa tekstiä.

lakanoiden painaumat risteilevät iholla

Mutta jos etsit omasta kyljestäsi uudelleenkäynnistysnappulaa tai huomaat ajattelevasi liian monta kertaa päivässä "sitten kun", kokeile ihmeessä samaa kuin minä. Minä en lupaa mitään, en myy mitään, enkä aja mitään muuta kuin rakkauden aatetta. Näin minä kuitenkin ajattelin tehdä: 21 päivää kerrallaan keskityn asiaan, johon haluan kaiken keskittymiseni kohdistaa. Taika, jos sellaista on, on siinä, että kahdessakymmenessäyhdessä päivässä huomaan, että tapa on juuri sellainen jota elämäni kaipasi ja se on tullut jäädäkseen tai että vaihtoehtoisesti tajuan, että tämä juttu, oli se miten hyvä tahansa, ei sovi minulle pitkässä juoksussa. Esimerkiksi: edellisen jakson ajan kiinnitin huomiota syömiseen, mitä söin, milloin ja miksi. (Kiinnitän edelleen, mutta 21 päivää saa riittää - tarkoittaen, että ruokaan liittyvät asiat ovat niitä, joita ei kannata pyöritellä mielessään kaiken aikaa.) Kolmen viikon tullessa täyteen valitsen itselleni uuden otsikon seuraavalle jaksolle.

talvi peittää polut

Tämän nykyisen nimi on aamusivut ja se tarkoittaa käytännössä sitä, että herättyäni pistän munakellon soimaan vartin päähän ja kirjoitan. Vinkin olin pistänyt korvan taa lukion luovan kirjoittamisen opettajalta. Niissä teksteissä ei ole toistaiseksi ollut mitään julkaisukelpoista ja tarkoitus onkin vain kirjoittaa sisällöstä välittämättä. Julkaisenkuitenkin tähän loppuun kevennykseksi erään runoillan helmen. Kirjoitimme minuuttirunoja  ja tämä on yksi niistä:

hämähäkinseitti auton ikkunassa 

joku tuudittaa itkevää lasta 

minä seison tiellä olkapää roikkuen  

veljeni juoksee kohti poliisia hoippuen 

Tehtävänanto ei edellyttänyt riimeilyä, mutta se tuntui hauskalta kun ei yleensä niin tee. Matalan kynnyksen runoilu, ja etenkin aukkorunojen tehtailu vanhan romaanin sivuihin on ihanaa!

Selma

Iina & Albert: I'm in the process of creating good habits to my everyday life. I've also become such a poet.

minä olen mitä olen

Samaan aikaan kun muurahaisten valloittama huonekasvi keittiössämme kuihtuu ja kuolee, minä käänteisesti kasvan uutta ja muutun. Hitaasti, mutta takuulla. Huomaan muutoksen itse. Näen sen tanssisalin peilistä, kun vedän verhoja niiden eteen. Vedin eilen hikeä nenään, mutta jaksoinpahan tehdä muutaman toiston enemmän kuin vielä viimeviikolla. Hämmästelen suihkussa kehooni hiipineitä kaaria.

Kehoni muuttuu sen mukaan, mitä minä teen joka päivä. Tätä nykyä minä tanssin sen ajan, minkä olen edelliset kaksitoista vuotta päivittäin istunut. (Opet, koittakaa itse joskus istua koko päivä. Vähemmästäkin kököttämisestä energiat laskee ja takapuoli puutuu.) Maailmani rakentuu liikkeellä olemisen ympärille: nälkä tulee hanakammin, keho on väsynyt, mutta kun liikkeelle pääsee, ei halua pysähtyä, joinakin iltoina lenkille on vain kertakaikkiaan pakko päästä, peilineuronini saavat minut kallistumaan, kun katson muiden tanssia ja niin edelleen. (Tiesittekö, että samat alueet aktivoituvat aivoissamme riippumatta siitä, liikummeko itse vai katsommeko muiden liikettä?)

Kuluneella viikolla teimme iltapäivisin kontakti-improvisaatiota ja kumma hyvänolontunne seuraili minua koko viikon. Nostin asian esiin ja muutkin olivat huomanneet saman. Kuka meitä koskettaa, kun me kasvamme isoiksi? Varsinkin me yksineläjät saatamme jäädä vaille, mikäli emme pidä huolta päivittäisen halikiintiön täyttymisestä. Sanon tämän käsi omalla introvertin sydämelläni. Viihdyn yksin ja rauhassa, mutta elääkseni minun on oltava muiden ihmisten seurassa. Elääkseni onnellisena minun on saatava olla todella lähellä ja kiitos tanssin, olen viimeviikolla kierinyt pitkin lattioita ja kavereiden kehoja lähestulkoon varastoon.

Tänään kaivoin kasvin ulos ruukustaan ja vaihdoin mullat. Viis siitä, että talvi tulee! Aina on oikea aika pelastaa sielu. Okei, vähän överisti sanottu, mutta en voinut jättää lausetta käyttämättä.


Sain muutama viikko sitten viestin sähköpostiin koulun taholta. USA:n suurlähetystö järjestää yritysideakilpailun. Vaikka olen löytänyt itsestäni yrittäjähenkisyyttä, en ole kova kilpailemaan, eikä bisneskään kiinnosta minua. Mutta minun sydämeni syttyy kehollisuudelle, hyvälle ololle ja liikkumiselle - etenkin ulkona ja mielellään myös muiden tyyppien kanssa (vaikka juoksulenkit metsään vain oman itsensä seurassa ovatkin kultaa).

Löimme muutaman koulukaverin kanssa viisaat päät yhteen eräänä saunailtana ja päätimme lähteä kehittämään tästä jotain. Tärkeimpänä esiin nousivat ajatukset siitä, kuinka hyvä olo omassa kehossa kuuluu kaikille, mitään ei saa tuputtaa, mutta kannustaminen ja olematon kynnys ovat must. Ja että rahasta ei saa olla kiinni. Tähtiä tavotteleva ajatus erilaisten ja eri-ikäisten yhdistämisestä on kaunis ja tavoittelemisen arvoinen. Ideat lensivät: kävely ja kahvikerho, viikonloppuretkiä luontoon, joogaretriittejä, pallopelejä miljoonaa eri laatua, tietoa anatomiasta ja terveydestä toimintaan piilotettuna, somaattista työskentelyä, koskettamisen ja kosketuksi tulemisen opettelua, ulkonäkö- ja suorituskeskeisen liikuntaskenen hylkääminen.

-- that’s the only person you have to live your whole life with Selma Hopsu - Manifesti 

 Vaikka kilpailusta ei tulisi mitään (sillä esimerkiksi aikaa on jäljellä enää aika vähän), olen tyytyväinen siihen, että kelat on saatu pyörimään ja olen löytänyt aiheen jonka koen tärkeäksi ja joka aidosti kiinnostaa minua.

Selma

Iina & Albert: It's vitally important to be touched every now and then.  I believe you know what I'm talking about. I also believe it should be a human right as well as feeling good in our own bodies.

kuulumisia kansien välistä

Syyskuun kirja oli Jonathan Carrollin Naurujen maa. Kuvassa näkyy Joensuun kulttuurikahvila Laiturin teekuppi ja sohva. Kävin muutama viikko sitten hengailemassa siellä ja viimeviikolla osallistuin uusien vapaaehtoisten iltaan. Kahvila on Joensuussa vanhassa asemarakennuksessa ja sisään kuuluvat junien kuulutukset, tarjolla on vegaanisia herkkuja ja meininki on ihanan rento. Haaveilen aina vaan työstä kahvilassa, joten satunnaiset viikonloppuvuorot ehkä helpottaisivat tuskaani.

Takaisin Naurujen maahan vielä hetkeksi. Kiitos ensinnäkin Tarulle vinkistä! Kirja piti otteessaan ja kerronta oli mielikuvituksellista ja mukaansa tempaavaa. Itselläni oli kuitenkin jokin henkilökohtainen ongelma päähenkilöä kohtaan, joten en ottanut kirjaa omakseni. Se oli hyvää viihdettä, vaikka taitaa olla aikaväärin sanoa kirjasta niin.

Lokakuu alkoi sanoilla "nainen juoksi häntä kohti". Kyseessä on Riikka Pulkkisen ylistetty teos Totta, jonka nyt viddoin kannoin kirjastosta kotiin. (Kyllä, isä, luen sen Seitsemän veljestä vielä joskus.) En muista milloin olen viimeksi lukenut suomalaista tuotantoa ja sitä olenkin ajatellut painottaa kirjavalinnoissani enemmän tai vähemmän. Menin ihan kupliksi, kun hesari joskus viime vuonna teki listan olikonhan se nyt finlandiapalkituista teoksista, vai sen vuoden ehdokkaista. Tuli sellainen olo, että täytyisi lukea ne kaikki. Eläköön suomalainen sanataide!

sunnuntait takaisin

Täten väitän, että Outokummussa viikossa on sunnuntai enemmän kuin muualla maailmassa. Tai ainakin, että se on Sunnuntai.

artikla #1
Aamulla ehtii selailla sängyssä dekoa ja juoda yhdeksän kuppia teetä ja kymmenes jäähtyä.

artikla #2
Lauantaina rakkaudella laitetut riisipaperikääröt ja taatelipähkinäpatukat pakataan temospullon kanssa reppuun.

artikla #3
Kävellään pitkin harjuja ja pitkospuita.

artikla #4
Kerätään marjat maanatain aamupuuroon.

artikla #5
Sitä tuoksutaan savulta.

artikla #6
Kaveri tulee kylään kainalossaan siemennäkkäritaikina ja nippu dekoja

arkikla #6.2
ja saat henkilökotaista sisustusassistentointia.

artikla #7
Saa yhtäkkisen askarteluinspiraation sataan vuoteen. (Onneksi decoupage-lakka ei ollut täysin kuivunut.)

Selma

Iina & Albert: My lazy/active Sunday in photos.

Cool & boho skandinaavi

Emännöin viime perjantaina runokerhoa. Tulin uimasta ja siivosin volat kaakossa. Siirsin huonakaluja vielä kerran. Keitin teetä ja laitoin lämpimät voileivät uuniin. Siihen päivään asti Yrjönkatu oli ollut lähinnä paikka, jossa minä asuin. Oikeastaan koko Outokumpu-jutussa on ollut niin paljon sulateltavaa, joten aivoni käsittelivät monta ensimmäistä viikkoa minun olevan jonkinlaisella kurssilla. Piti toppuutella itseä kaiken innon ja tietotulvan keskellä, että minulla on seuraavat kaksi vuotta aikaa sulatella ja istuttaa itseeni näitä asioita - sekä rakentaa kotia. Ei hätää. Asiat löytävät paikkansa lopulta, tai tajuan, etteivät ne kuulu enää tänne.

Hymyni ei hyytynyt vieraiden lähdettyä; asunto oli muuttunut kodiksi. Olin armeijoineni voittanut sen puolelleni.

Runoillan jälkeiset vibat

Olen viettänyt viimeaikoina (melkein) liikaa aikaa Pinterestissä ja Deko-lehtiä selaillen. Sisustusintoni on noussut ihan uusiin sfääreihin. Olen pitänyt siitä aina paljon ja muotoilu sekä arkkitehtuuri ovat minusta äärettömän kiinnostavia, mutta lukioaikoinan en ollut paljon kotona, puhumattakaan, että olisi ollut aikaa ja jaksamista siirrellä mööpeleitä ja pohdistkella feng suita. (En ole kylläkään siihen vielä tutustunut, mutta olen ajatellut lainaavani kirjastosta kirjan ihan mielenkiinnosta.)

jep

Minua ihan naurattaa välillä, kuinka huoneeni näyttääkään minulta. Se on värikäs ja jokapaikassa on keskeneräistä sälää. Kaikessa kaaoksessaan siellä on myös harmoniaa ja intentio olla joskus vähän coolimpi. Ostin upean vanhan täyskoivuisen pyöreän pöydän ja kaksi tuolia paikalliselta herralta. Väri on upean uniikki myrkyn virheä, mutta keikun kahden vaiheilla, lähteekö maali vai jokin muu elementti, sillä tämä kaikki on jotenkin liikaa. (Niin kuin yksi vieraistani sanoi: "Mä en vielä edes ehtinyt ihailla noita tauluja, kun täällä on niin paljoin kaikkea jännää". Jep, se karsintaprosessi on myös edelleen käynnissä.)

Tästä puhun

Haaveissani nään coolin boheemin skandinaavisen tyylikkään huoneeni, joka on niin ihana ja kutsuva, että huokaisen joka kerta kun avaan oven. Ehkä sitten, kun aika jälleen pakata muuttolaatikot. Kurkatkaa sinne minun Pinterest-kansiooni! Liilat verhot nyt ainakin lähtevät, ehkä vihreä väri sitten, kun voi taas työskennellä ulkona. Äh, en tiedä. Jotain kunnioitusta herättäävää siinä kyllä on. Pitänee vain riisua sitten kaikki muu. Jossain vaiheessa pohdin myös, että maalaisin kaikki puiset huonekalut valkoisiksi, mutta en ehkä sittenkään. Valkoisuus sisustuksessa on kyllä kaunista ja harmoonista, mutta ei ehkä minun juttuni sitten kuitenkaan. Minun juttuni, jos sellaista on, on väreissä, joissa sieluni lepää, kaikki mustan ja valkoisen väliltä, keltainen, oranssi ja sininen (pidän vihreästä, mutta en tiedä, miten pöytä tänne yhdistyy), pidän haaleudesta ja syksyn väreistä, miellyn sellaisiin materiaaleihin kuin puu (pidän myös siitä, että mateliaali syineen kaikkineen näkyy, ja siksi mielipiteeni maalailusta on ristiriitainen), pellava ja villa, luonnonvalo paras valo, kynttilä kakkonen, lukulamppu kolmantena.

Metodini on sama, kuin vaatekaappini (tai oikeastaan piirongin) kanssa. En halua kopioida listaa, jonka kanssa menisin kauppaan ja sitten kaikki olisi valmista. Minä haluan, etsiä, törmätä, löytää ja kokeilla, sekä ennen kaikkea harkita. En halua periaatteesta hankkia juuri mitään uutena. Toisinaan huomaan haaveilevani tostakin tietystä huonekalusta tai muusta, tai että tila olisi vaikkapa jonkin toisen mallinen, mutta noina hetkinä yritän painaa jarrua. Tajuan, ettei vaikkapa Block-valaisin, vaikka upea onkin, ole ratkaisu kaikkeen, tai että tällä tällä tilalla itsellään on valtavat mahdolisuudet. On karsittava tavaraa, pinnailtava lisää kuvia kansiooni, seistävä oviaukossa silmät sirrillään ja liikuteltava kaikkea vielä monta kertaa, ostettava ehkä maalipurkki, ehkä. Ainakin hiomapaperia, ehkä.

Kuva on lavastettu - yleensä tämä kaikki on lattialla ja teekuppeja on vähintään kaksi

Ei hätää. Olen hyvä sietämään keskeneräisyyttä.

Selma

Albert & Iina: I hosted a poetry night and I'm finally feeling like home at my place.