how to: ostan vessaharjan

Ihan hilkulla, ettei mene hulluksi tämä muuttotohina. Vaikka olen innoissani, niin onhan tämä nyt jotenkin tosi absurdia. On niin paljon muistettavaa ja järjesteltävää ja suurin osa on oikeasti vielä niitä tärkeitä ja vakavia asioita. Onneksi en ole sentään ostamassa asuntoa tai rakentamassa taloa. Voi sitä paperihelvettiä!

En niinkään stressaa tavaroiden hankkimisesta, sillä aika vähällä pääsee aika pitkälle ja vessaharjan voi ostaa sitten kun sitä tarvitsee. Olen tuumaileva harakka pesänrakentamisen suhteen. Vaatekaappini ja asuinsijani kuuluvat samaan kategoriaan, ne ovat aina kesken ja rakentuvat ajan kanssa. En haua ostaa valmista, vaan palasia sieltä täältä. Aion mennä astoiden sun suiden purnukoiden perässä kirpputoreille  ja koota pöytäni ympärille roskalavojen sinkkutuolit. Mieleni muuttuu niin usein, etten koskaan uskaltaisi valita yhtä astiastoa! Tänään haluan juoda teeni sammiosta, huomenna ehkä pikkusormi pystyssä sievästä kupposesta.

Tällä hetkellä sekä yritän tehdä joitain hankintoja, että hankkiutua tavaroista eroon. Tässä on noussut nopeutensa ja kätevyytensä esiin facebookin kierrätysryhmät, sekä tori.fi. Olen esimerkiski ostanut ja myynyt lähestulkoon kaikki lukiokirjani niiden kautta. Olen säästänyt arviolta satoja euroja. Palaamme ikiaikaiseen vaihtotalouteen, kun kahvipaketti ja leivänpaahdin vaihtavat omistajaa. Se on mukavaa se. Perinteiset kirpputorit ja kierrätykeskukset ovat edelleen lemppareitani,  etenkin vaatteita ostan mieluummin, kun voin mallata ja hiplata kangasta.

Kirppareilta ja tavaroiden kierrättämiseltä on luojan kiitos kadonnut ituhippimaine. Ei sillä, ituhipit ova omasta mielestäni täysin cool, mutta kaikki eivät ole sitä mieltä. Mutta kun nyt kaikkein viileimmätkin tyypit sekä ostavat, että myyvät kamojaan käytettynä, tulee vihreästä uusi musta. Laskisin myös sievoiseksi bonukseksi sen, että myös selvää pätäkkää tosiaan säästyy luonnon ohella. Oman tyylin ja kodin rakentaminen muuttuu myös huomattavasti kiinnostavammaksi, kuin aarrejahdiksi, kun eteen voi tulla jopa tosi uniikkeja juttuja kun myös sattumalla on sormensa pelissä.

Suurimmaksi pulmakseni tavaroiden karsimisen suhteen osoittautuvat tuunaukseen ja muuhun ompeluun kokoamani vaate- ja kangasvarastot. Muutoin olen hanakka heivaamaan asioita seuraavaan elämäänsä, mutta tämän riepukavalkaadin kohdalla se on haastavaa. (Tietyistä kirjoista en myöskään hevin luovu!) Kun pitelen käsissäni jostain löytämääni ikivanhaa mekkoa tai villapaitaa, se kuiskailee minulle tarinoitaan vuosien varrelta ja mieleeni pulpahtaa sata kuvaa, mitä siitä voisikaan tehdä.

Harmittaa vähän, etten lukioaikana saanut järjestettyä/saanut itseäni järjestämään aikaa ompeluhommilleni. Vaskivuoressa tuli hiihdettyä kolme vuotta verkkareissa ja villasukissa. Vähän arvelen, että sama odottaa Outokummussa, mutta ehkä minulla on amiksen tyttönä aikaa iltaisin. Elättelen toivoa.

Kuvat tämän kesän Ruotsin matkalta ja Tallinan piipahdukselta.

Selma

ps. Kaikille onnea muuttohommin ja vielä ekstrapotku persuksille niille rohkeille, jotka suuntaavat kohti ulkomaita!

pps. Uskollinen lukijani, eli rakas isäni on harmitellut, ettei pysty kommentoimaan juttujani. Onko joku muu kokeillut? Ottakaa minuun yhteyttä, jos tämä on totta, niin yritän selvittää asian.

tonic jäillä, kesäkaverit!

Monta uutta kesäkaverii, 

tällaista on ehkä olla nuori: 

kerrankin unohtaa kaikki se vakava, 

mitä on huomenna ja vittu ikinä.

Lähdin eilen melko spontaanisti Tavastian lauantaidiskoon tanssimaan. En yleensä tee mitään sellaista: spontaaneja valintoja, diskoja, kolmen tunnin unia ennen työpäivää. Mutta tämä edesvastuuton toiminta teki bailaamisesta ja aamuyöllä bussissa istumisesta jotenkin vielä hauskempaa.

Olin ensimmäistä kertaa Tavastialla ja itseasiassa käytännössä ensimmäistä kertaa ikinä ulkona ihan vain julhimassa. Laitoin muuvisuotimen pois päältä ja tanssin ystävieni kanssa hiki otsalla (aikamoinen treeni!). Ja muistan kaiken. 

Join illan aikana yhden tonicin jäillä, enkä kaivannut mitään muuta - paitsi vettä kuumissani. 

Tämän ei ole ole tarkoitus olla millään tavalla provosoiva teksti. En ole absolutisti, en luokittele itseäni mihinkään klaaniin mitä tulee alkoholiin. Olen kuitenkin hanakka kyseenalaistamaan asioita ja olen ennen kaikkea sitä mieltä, ettei koskaan kannata naulata ahteriaan mihinkään ääripäähän. 

Ylioppilaspotretti. Parempi myöhään kuin tosi myöhään.

Pikku hiprakka tuntuu kivalta, mikä sitä kieltämään. Omat kokemukset päättyvätkin siihen. Jossain vaiheessa tämä "kokemattomuuteni" oli mielestäni noloa, sitten ajattelin, että on coolia olla tässäkin erilainen, mutta nykyään minua ei enää jaksa kiinnostaa. Juon punaviiniä isän ja äidin kanssa, valkkaria ulkona, koska siitä tulee hienostunut olo, mutta yleensä holittomia juomia, en mielipiteenä, vaan koska ymmärrän paremmin niiden päälle. Omatekemäni inkivääriolut ja Gaijinissa saamani herusinki-drinkki ovat lempijuomani laadukkaan vihreän teen lisäksi.  

En koe, että saisin muistinmenetyksestä, pahasta krapulasta tai hukatuista kengistä raksia mihinkään ruutuun, niin hyvässä kuin huonossakaan mielessä. Se ei olisi saavutus, mutta ei liioin moka eikä menetys. Ennen kaikkea olen kiinnostunut hauskanpidossa hauskanpidosta ja seikkailussa seikkailusta. Hauskaa on kaikenlaista ja seikkailua monenmoista, eikä alkoholi kuulu niihin mihinkään täysin automaattisesti. Reiveissä voi olla hauskaa, vaikka pysyttelisi vesiselvänä ja päätä pyörryttävä huppeli ehkä hupaisa kotisohvan pohjalla. 

Mitä olen oppinut: kaikesta ei tarvitse olla kiviin hakattua mielipidettä perusteluineen - tämä maailma kun toisaan on haastavan monenkirjava. Mutta jos joka viikko ryyppää, koska kaikki muutkin tekevät niin, tai ei koskaan juo pisaraakaan, koska on oppinut, että alkoholi on vain paha asia, suosittelen pysähtymään ja kysymään itseltään mistä nämä filosofiat ovat peräisin ja onko ne nyt ihan vedenpitävästi perusteltu.

Bisous,

Selma

oman elämäni stunt-nainen

Dalai lama ei ole Emma Salokosken parhaita biisejä, mutta sen romanttiset sanat (mä esimerkiksi pyrin nukkumaan yöllä) kuitenkin sopivat minulle. Tai no, sopivat ainakin joskus.

Toivoisin, etten aina tuntis kaipausta.
sietäisin kysymyksen ilman vastausta.
Kulkisin aina tyynenä kuin dalai lama.
Öisin, yksin valvon kirjoitan tarinoita laulan tanssin juovun luukutan stereoita
vahva kaunis viisas sisukas ja pelkäämätön oon
Kunnes taas
Toivoisin etten olisi niin haavoittuva
sietäisin tätä musertavaa vastuuta
olkoonkin etten aina tietäis ratkaisua

Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku. No, kaikkihan sen tietävät, että kuivasta hiekasta koottu kakku ei pysy kasassa. Tämän kömpelön vertauksen oli tarkoitus kuvastaa sitä, että minä en ole valmis astumaan taaksepäin ja sanomaan: tällainen minä olen. Vakavasti ottaen, en usko että kovin moni tuntee itsensä läpikotaisin, mutta henkilökohtaisesti uskon olevani jotenkin hyvin alkutekijöissä - minulla ei ole rutiineja, eikä lempiruokaa. Paljastus, joskus jopa unohdan pestä hampaat - unohdan!

Sen tiedän, että minulla on taipumusta melankoliaan ja teininä lievään  dramaattisuuteen. En ollut niinkään darmaattinen toisiin ihmisiin liittyvissä asioissa, mutta saataoin kirjoittaa yön äidinkielen esseetä, sillä se tuntui maailman tärkeimmältä asialta juuri silloin ja ah, sitä luomisen tuskaa. 

Minulle itsetunto ja itsetuntemus ovat sellaisia hämäriä käsitteitä, jotka menevät niin käsi kädessä, että niitä voisi pitää siamilaisina kaksosina. Muistan, että määritteet niille on annettu yläasteen terveystiedon tunnilla, mutta itselleen ne täytyy kyllä mielestäni määrittää itse. Aika ajoin uudelleen, muuten. Esimerkiksi minä olin itsetuntoni huippumaisemissa yläasteella ja viihdyin erinomaisesti omissa nahoissani. Olin selkeä kuva itselleni. Lukiossa kaikki meni mullin mallin. Tiedän, että yleensä se on toisinpäin. Joka tapauksessa tämä muutos oli tarpeen ja väistämätön; vaikka rakastin itseäni teininä, en herran pieksut haluaisi palata siihen aikaan tai olla ikuisesti neljätoistavuotias itseni. Huh. 

Perusvireeltäni olen luottavainen siihen, että asioita meissä ja maailmassa tapahtuu kokoajan myös huomaamattamme, niin että sen näkee vasta kauempaa. Kuitenkin synkkinä hetkinä minua huolettaa toisinaan oma hitauteni. Asiat, tilanteet ja ihmiset menevät minulta ohi. Aina, kun olen nousemassa junasta tutkailemaan jotain uutta, se nytkähtää taas liikkeelle. Koen, etten ole saavuttanut tai saanut mitään aikaan, minulla ei ole suunnitelmia, ei tavoitteita, eikä unelmia. Tämä on sitä draamaa, jota ei halua päiväsaikaan ajatella, mutta illan tullen muuttuu todeksi. Ja se on totta, minä en tietoisesti pyri tällä hetkellä minnekkään. 

Olisin kaivannut välivuoden juuri näitä asioita selvitelläkseni. Nyt olen lähdössä Outokumpuun ja epäilen, etten taas ehdi ajatella. Minä en pysty moiseen multitaskingiin, että pitäisi ajatella ja opiskella samaan aikaan. Lukiosta minulle jäi vahvasti sellainen fiilis, että jos aloitin jonkun ajatuksen ensimmäisenä vuonna, se ei koskaan ehtnyt loppuunsa. Aivoistani ehkä puuttuu jokin ajattelu-entsyymi.

Toisaalta, myllyyn tarvitaan vettä, enkä olisi kynän, paperin ja teekupin kanssa saanut itseäni kovin pitkälle, luulen. Katsos Selma, maailma on tuolla ulkona ja kynäsi on ikkuna siihen. Outokumpu on minulle näkökulma ja etäisyys. Jokin pala mosaiikkini löytynee sieltä, oli se mikä tahansa. 

Suunnittelu on hieno juttu - jos tietää mitä suunnitella. Minä en esimerkiksi juuri koskaan suunnitellun aineitani, sillä en voinut koskaan tietää, mihin ne minut lopulta johtivat. Siksi en tällä haavaa välittäisi suunnitella elämääni. Kädessäni on kirjava korttipakka ja oletan, että jokainen kortti löytää parinsa ennemmin tai myöhemmin, minun täytyy vain tarjota niille mahdollisuuksia. (Eilen oli esimerkiksi hirveän inspiroiva juttu lehdessä 60 vuotiaasta esikoiskirjailijasta.) Hypättävä siitä junasta toisin sanoen, vaikka vauhdista tuntemattomalle asemalle. 

Selma, oman elämänsä stunt-nainen

P.S Suunnitteilla on pieni novellisarja, jonka ensimmäisen osan postailen tulevalla viikolla!

minähän en pidä lenkkeilystä

Oli aika jolloin en voinut kuvittellakaan laittavani lenkkareita jalkaan ja juoksevani paikasta A paikkaan B - tai pikemminkin takaisin paikkaan A paikan C kautta. En ollut lainkaan epäurheilullinen lapsi, päinvastoin, minusta sellainen hölkyttely oli vain kamalan tylsää. 

Juokseminen, hölkkääminen, lenkkeily - on minulle kuin tumma suklaa: alkoi maistua vanhemmiten, ajan kanssa ja sitten siihen huomaa jääneensä oudolla tavalla koukkuun. Minun ei siis tee vieläkään mieli juosta kahtakymmentä kilometriä joka aamu, enkä treenaa tiukan ohjelman kanssa sykemittari ranteessa, mutta jotakin siinä on. Meditatiivista, rauhoittavaa, rytmikästä. Lenkilläni voi tapahtua mitä vain ja rakastan yli kaiken juosta metsässä. Kunnon fiilikset saa myös laakeiden peltojen rinnalla, kun aurinko laskee ja ilma viilenee.

Olen alkanut pitää siitä myös kuntoilumielessä. Lenkkarit voi vetää jalkaan milloin ja missä vain, kävin Ruotsin reissullakin tsekkailemassa mestoja trikoot jalassa. Ylitin itseni viime syksynä Helsinki Midnight runissa, jonne ilmoittauduin päähänpistosta. Oikeastaan minua on alkanut kiinnostaa myös se tavoitteellinen treenaminen, mutta en kaipaa säännöllisen ohjelman tuomaa stressiä epäsäännölliseen arkeeni. Tällä haavaa lenkkeilen noin kolme kertaa viikossa, vaihtelen pituutta fiiliksen ja aikataulun mukaan, välillä menen hissukseen ja toisinaan spurttailen mäkiä. Tsekkailemani ohjelmat ovat oikeastaan juuri sitä.

Kehityksen huomaa käytännössä: pääsee pidemmälle ja jaksaa kauemmin - melko hidas olen edelleen ja olenkin viimeaikoina pyrkinyt ajattelemaan hyvää juoksuasentoa ja askelluksen rullaamista. Johonkin juoksukouluun/-ryhmään olisi kyllä joskus kiva mennä!

Se niistä löpinöistä tällä haavaa. Pääideani oli postata nyt tämä viime keväänä kirjoittamani juoksemisesta inspiroitunut tekstini. Olkaa hyvä.

Maaksi sinä olet jälleen tuleva

Pomppaan lauantaiaamuna sängystä sähköä täynnä. Huoneeni on lännessä, mutta aamun kajo valuu sisään ikkunastani räystäitä pitkin. Rastaat ovat aloittaneet jo työnsä. Tähän aikaan valo ei selkeästi tule mistään, se vain leijuu joka puolella kosteana usvana. Jätän vuoteen petaamatta ja solahdan tuolin karmille valmiiksi järjestämiini vaatteisiin, juon vesilasillisen istuessani pytyllä ja nielaisen banaanin kokonaisena sitoessani tossujeni nauhoja. Olen neljässä minuutissa ulkona. Levitän käsivarteni kohti aamua ja annan valon pirstaloida rintakehäni. On ihanaa olla hetki haavoittuva ja vahva niin. Taivaanranta on persikkaa.  Muistan taas, miten hengitetään oikein: syvältä ja syvälle. Hämähäkinseitit tuulettuvat pois keuhkojeni pohjalta. Lähden liikkeelle.

Asvaltti on poltellut jo viikon jalkojeni pohjia aamulla töihin ja illalla kotiin kävellessäni. Terävä sepeli helisee korvissani ihanasti, vaikka koirani tassuparkoja käy kyllä sääliksi. Se raukka yrittää kävellä viimeisten sohjojen päällä ja mahdollisimman reunassa, missä se tietysti tallaa kakkaa ja muuta moskaa, mitä se ah niin lumoava valkoinen vaippa kätki sisuksiinsa.  Se saa nyt pysyä taas poissa sängystäni.

Aivan kuin nilkoissani olisi siivet, kun juoksen junaradan yli ja vanhan viinatehtaan ohi. Ajattelen miljoonatta kertaa kuinka sinne pitäisi mennä kuvaamaan. Vanhoissa tiiliseinissä ja muratissa on jotain todella charmikasta. Pysähdyn hetkeksi tutkimaan tienvarteen ilmestynyttä vaihtolavaa. Hetki venyy, kun puntaroin, miltä oranssi metallinen pukuhuoneen vaatekaappi näyttäisi kodissani. Luovun ajatuksesta tajutessani, miten painava ja epäkäytännöllinen se oikeastaan olisi.  Jatkan matkaani ja juoksen kirkon pihan poikki kohti metsän reunaa. Aamun kajo saa pytingin hohtamaan valkoisena. Lintu kököttää ristin päällä ja ulostaa katolle.

Metsän nielaistaessa minut ja minua ympäröi kuivan viileyden sijasta kostea mullan tuoksu. Auringon laikuissa on sulaa, varjossa on lunta ja maa on vielä roudassa. Valo muuttuu erilaiseksi kun puiden rungot ja paljaat oksat pitävät sitä etäällä, mutta päästävät kuitenkin vuolaasti sisään. Sammal tasoittaa ja vaimentaa ääniä, mutta kaikki kuuluu tarkasti: rytmikäs askellukseni polun neulasiin, takkini kahina ja luonnon nimeämätön kuiske. Täydellinen akustiikka, sanoisin ja sen kunniaksi laulan hetken lempilauluni kertosäettä, sillä en osaa mitään muuta ulkoa. Otan taiteellisia vapauksia ja kehittelen mitä kauheampia stemmoja. En voi olla nauramatta. Hiljennyn vasta kun saavun hakkuuaukean laidalle.

Metsäni ei ole mikään oikea aarniometsä, joku omistaa sen ja joku päätti tehdä viime syksynä niin kutsuttuja metsänhoidollisia töitä. Kuiva nimitys siemenpuiden spraymaalaamiselle ja muiden kaatamiselle. Aukean laidassa kohoaa kaksi kertaa minun kokoiseni risuvuori. Olisivat vieneet nekin pois ja tehneet haketta. Astun aukealle. Maan pintakerros ei ole toipunut koneiden vierailusta ja suurien renkaiden jättämät urat ovat rumia arpia. Varvut, sammalpaakut ja jätetyt oksat ovat levällään niin kuin paikka olisi ryöstetty. Hiisivuori on viety minulta: kaikki polut ovat kadonneet eikä mikään näytä tutulta. Yhden miehen hautajaissaattueeni tarpoo raskaasti aukean yli - jotenkin en osaa olla kiertämättäkään sitä.

Olen edelleen ajatuksissani ja huomaan linnun vasta kun jalkani on laskeutumassa sen päälle. Onnistun reagoimaan viimehetkellä niin että kengänkantani iskeytyy karikkeeseen sentin verran linnun päästä. Se pyristelee toista siipeään käyttäen kauemmas ja siitä lähtee voipunut mutta yllättävän kova ääni. Linnunlaulu helvetistä. Lintu jaksaa raahautua maata pitkin metrin mutta uupuu sitten varpujen joukkoon. Katson lamaantuneena kiiltävää mustaa ja keltaista nokkaa. Se on mustarastas.

Luonnossa kulkeva löytää tuskin koskaan kuollutta tai kuolevaa eläintä. Ne tajuavat, kun niiden aika tulee ja etsivät tai kaivavat itselleen kolon viimeiseksi lepopaikakseen. Metsästäjien ikuinen ongelma ovatkin piiloon pyrkivät haavoittuneet eläimet. Ystäväni koira kaivoi puutarhaan kuopan ja kuoli seuraavana päivänä.

Huomaan että linnun toinen siipi sojottaa omituisen näköisesti. En ole asiantuntija, mutta arvelen, että se on joutunut jonkin haukan hyökkäyksen kohteeksi. Lähestyn lintua varovaisesti. Olen niin lähellä, että näen sen silmien olevan ummessa. Lintu parka käytti viimeiset voimansa paetessaan minua. Tuntuu pahalta. Tiedän, että kaikki mitä seuraavaksi aion tehdä on kornia ja lapsellisen typerää, mutta juoksulenkin jatkaminen kuin mitään ei olisi tapahtunut on täysin mahdoton ajatus. Mieleeni tulee heti vanhempi koivu mäen rinteessä, jonka juurakkoon on muodostunut pieni onkalo. Se ei olisi kovin kaukana aukean reunasta. Veisin linnun sinne. Minulla on sen verran tylsää aikuismaista järkeä päässä, että tajuan parhaaksi olla koskematta lintuun paljain käsin. Riisun juoksutakkini, polvistun maahan ja nostan linnun sen avulla. Se avaa silmänsä ja nokkansa äänettömään huutoon. Se ei olekaan kuollut. Ei helvetti, tajuan. Minun on lopetettava se. Viivytän sitä hetkeä ja toisaalta myös  linnun tuskaa päättämällä mennä ensin ajattelemani koivun luo.

Kuljen varovaista puolijuoksua lintu käsissäni. Varjopuolen rinne on jäässä ja käytännössä liu’un sen alas rukoillen pystyssä pysymistä, vaikka en yleensä juuri harrasta moista. Linnun pudottaminen nyt olisi kuitenkin pahinta mitä voin tällä hetkellä ajatella - lukuun ottamatta sitä tappamista.

Siinä se koivu on. Lasken linnun pienelle siirtolohkareelle ja katselen ympärilleni neuvottomana. Kiviä on turha kuvitella löytävänsä saatikka irrottavansa jäisestä maasta. Huomaan tukevan näköisen karahkan. Tartun siihen ja se painaa miljoona kiloa. Menen mustarastaan luo ja silmiäni alkaa kirvellä. Kohotan oksan ja lyön lintua - kerran ja tarpeeksi kovaa, että olen varma, ettei minun tarvitse tehdä sitä uudelleen.

Laitan kotona teeveden kiehumaan. Tuijotan neljä minuuttia kattilaa ja lasken joka ikisen pohjaan muodostuvan kuplan. Istun saavini kanssa keittiön lattialle.

Mietin luonto-ohjelmia, joissa gepardi juoksee antiloopin kiinni tai pingviinipariskunta pudottaa munansa. Mietin ihmisiä kameran takana, jotka ovat päättäneet, etteivät he saa estää villikoiria syömästä kilpikonnien munia. Mietin viimeisiä tiikereitä maapallolla, jotka on ”pelastettu” eläintarhoihin ja sukupuuttoon kuolleita rumia matoja joista kukaan ei tiedä. Mietin tehtaita ja liukuhihnoja, joissa kasvatetaan ja kuljetetaan maissin ja autojen sijasta sikoja ja kanoja. Mietin ystäväni koiraa kaivamassa kuoppaa mustaherukkapuskien alle ja viime keväänä polttohaudattua isoisääni. Mietin krematoroinnin hiilijalanjälkeä ja kemikaalein elävännäköisiksi balsamoituja ruumiita lakatuissa ja koristelluissa arkuissaan.

Teeni jäähtyy ja tiedän vain sen, että tapoin ensimmäisen kerran omin käsin.

Kertokaahan, mitä piditte ja olisiko kiinnostusta lukea novelleja tai muita kaunokirjallisia tekstejä jatkossakin. Voisin esimerkiksi luvata joka sunnuntaille yhden.

Ihanaa viikkoa! <3

Selma

etäisyys on mielentila

Ei ihan totta tarvitse välttämättä olla kuin viikko poissa Itämeren toisella puolen, niin tuntuu että olen ollut jossain kaukana.

Olinkin. Istuin mäen harjalla, pyörän satulassa, rantakallioilla ja puistossa, ja heti asiat näytäytyivät ihan eri vinkkelistä. Olin paljon myöntyväisempi uskomaan, että kaikki kyllä järjestyy. Päätös lähteä Outokumpuun ei tuntunut enää niin haudanvakavalta. Elämäni palikat pehmenivät Ruotsin auringon alla. Minun ei tarvitse hyljätä mitään, vaikka kaikki ei mahdu heti tähän nyt, tai palikat eivät sovi yhteen. Etualalle järjestyivät nyt oleelliset ja vinttikomeroon kipusivat ne, joiden aika on ehkä joskus toiste. Koen monesti outoa huonoa omatuntoa siitä, kuinka vähän olenkaan ehtinyt tehdä ja saavuttaa, mutta annoin sen itselleni anteeksi - onhan tämä maailma aika hengästyttävä paikka. Ja minä olen vähä hidas.

Monet tapaamani ihmiset ihmettelivät sitä, että hyvin harvat suomalaiset ovat käyneet Pietarissa tai Moskovassa  - "Sehän on siinä ihan naapurissa." Selitin, että nykyaikana todellista etäisyyttä merkittävämpää on psykologinen etäisyys: onko paikkaan helppo päästä, onko se houkutteleva ja niin edelleen.

   Paikka ja ympäristö ylipäätään ovat hyvin vahvasti kytköksissä mielentilaan - minulla ainakin. On koti- ja turvapaikkoja, rauhan tyyssijoja ja niitä paikkoja, joista on mahdollisimman nopeasti päästävä pois. Ruotsin reissulla - varsinkin Gotlannissa - koin, että minulla oli kokoajan valtavasti tilaa ympärilläni ja yläpuolellani. Ajatukset saivat purkautua ulos päästä ja kulkea vapaina. Katselin niitä levollisesti.

Kiitos universumin, satuin ihan huipuille Tukholman puistojuhlille, jossa mm. pääsin toteuttamaan sisäistä Banksyani.

 Selma

P.S Jag är så stolt över hur mycket jag använde svenska där i Sverige! Vaikka taitoaste olikin vähän, no... :p

Sirkus-kuume iski!

muurahaisia ja karpalosulkaata tukholman lähiössä

"No, don't do that", sanoi ensimmäinen couchsurfing host, kun soitin hänelle ja epäilin menneeni väärään suuntaan. Tyyppi oli aikalailla sellainen, jota nuoren sohvasurffaajatytön kehotetaan välttämään: 55 vuotias mies, joka ei ilmaise itseään kovin täydellisesti englanniksi. Luin kuitenkin huolellisesti referenssit ja about-sivun ja päätin, että tämä herra on ok.




No olihan hän. Lukuunottamatta sitä, että äijä kuorsaa tällä hetkellä niin, että Jeesuskin nousisi kuolleista (meikä pakeni makuupussin, kännyn ja karpalosuklaan kanssa partsille kauniiseen kesäyöhön ja sitten keittiöön, kun muurahaiset yllättivät), on ollut hyvin mukavaa istua aamuisin pöydän ääressä ja hän on ollut kaiken kaikkiaan hyvin mukava. -Ja luottavainen. Uskaltaisin melkein sanoa, että sohvasurffauksessa tärkeintä on ihmisten välinen luottamus. Ei pidä siis olla sinisilmäinen, tai antaa välttämättä sille epämääräiselle ehottelijalle mahkuja, mutta luottamus on sellainen yhteinen painopiste, mistä molemmat on vastuussa, siisti juttu ja mahdollistaa monia muita siistejä juttuja. (Epäilen esimerkiksi, että olisin koko viikon aikana jutustellut ainoastaan kassaneidin kanssa, jos olisin majoittautunut hostelliin).


 Tämä mies paitsi tarjoutui majoittamaan, antoi jopa avaimet asuntoonsa, samantien kun saavuin. Huomio: Minulla ei ollut yhtään referenssejä, eli toisten surffaajien kirjoittamia "suosituksia" - olisin voinut olla vaikka nuorisokriminaali tai viisikymppinen kuubalainen huumediilari, hän ei olisi voinut tietää.


Toinen hostaajani oli ihan mieletön tapaus. Terkut siskoille, mulla on nyt yksi Gotlannissa. Couchsurffaaminen on osin lottoa ja osin nettideittailua, ja koko matkasta voi oikeasti tehdä huipun se, että kohdalle osuu se true match. Siskoni Hanni taitaa tietää tämän parhaiten, hän on sellainen hc-surffaaja ja hänellä on kovasti kovin tärkeitä ihmisiä maapallon eri kolkissa.


Mun matkabudjetti oli muuten 3000 kruunua, eli suunnilleen sen 300 euroa plus 55 euron laivalippu (samalla rahalla meikä menee kaksi kertaa käymään Helsingissä. Heh.) Tadaa ja huomautan, että tämä Svealandia ei ole mikään kaikista halvin maa. Ostin pari mekkoa kirpparilta, ja muuten rahat meni aikalailla liikkumiseen paikasta toiseen ja safkailuun (kävin kerran ravintolassa). Eli: ihmisten sohvilla punkkaaminen tuo paitsi väriä, myös lisää rahaa reissaamiseen, tai mihin säästyneet rahat nyt haluaakaan käyttää.


Lyhyestä virsi kaunis, pitäisi yrittää nukkua, ennen kuin pitää herätä kello viisi:


1. Mene osoitteeseen couchsurfing.com (com? Nyt en ole satavarma, mutta löydätte kyllä.)
2. Luo profiili.
3. Lähdepä matkalle, tai majoita matkalainen.


Selma eller Semla


p.s. Kameran muistikortti on täynnä, joten kuvapläjäystä on kyllä luvassa...