ainatorkun tähtihetki

Torkutin. Tunnin.

Piti kirjoittaa kortti.

 Käydä kävelyllä.

 Etsiä netistä sadetakki.

Herätin kaverin kameran sulkijaäänellä ja latasin kuvat aamupalapöydässä. Nyt pitää mennä, olemme työskennelleet musatyyppien kansa tämän viikon ja tänään on demopäivä!

Selma

7 juttua luopumisesta - osa 2.

Laatikot vanhan huoneeni lattialla, pakettiautossa ja uudessa kodissa. Sitten iski uupumus.

Laatikkomeri huoneeni lattialla. Yli piti hypätä, kun oli aika mennä nukkumaan. Aivan kuin omaisuuteni tilavuus olisi kasvanut, kun se kaikki ole otettuna ulos kaapeista ja alas hyllyiltä. Tämäpä oiva tilaisuus karsia tavaroita, ajattelin. Kuitenkin sain koottua vain pienen muovipussillisen uffiin ja pari riepua varastoistani roskiin. Suorastaan huvittavaa on se, kuinka kaikki vaatteeni käytännössä mahtuvat yhteen kasiin, mutta se kangas-tuunaus-korjaus-osasto täyttää neljä laatikkoa ja yhden matkalaukun. Aika jäätävää ja hulvatonta samaan aikaan. Vannoin mielessäni, että tilanteen on oltava toisinpäin, kun täältä lähden. 

Tavaroiden sullominen pakettiautoon oli surkuhupaisa projekti. Olin punninnut tämän maallisen omaisuuteni tarpeelliseksi tai jopa välttämättömäksi ottaa mukaan, mutta silti tunsin outoa noloutta istuessani etupenkille. Olisi niin ihanaa, kun kaikki tavarat menisivät yhteen kasiin  ja tadaa, ja varmasti se kaikkein tärkein mahtuisikin, mutta todellisuudessa minua odotti Outokummussa typötyhjä asunto. Enkä voinut jättääkään mitään mahdollisesti muuttoa suunnittelevan äitini riesoiksi. Joten kaikki mukaan vaan! (Tosin kerran roskiksesta dyykkaamani lentolaukku, joka toimittaa muistoarkiston virkaa, sai vielä jäädä,) Onneksi kämppisten kanssa pystyimme jakamaan erilaisia kodin hankintoja, mutta kotona elämiseen, mikäli ei aio kuurata lattioita vessapaperilla ja lämmittää uunissa valmisruokia, tarvitaan kaikenlaista. Esimerkiksi nyt taistelen aikaa vastaan, että löydän jostain kenkätelineen ja maton eteiseen, ennen kuin todelliset kurakelit alkavat. No, ei välttämätöntä, mutta kuitenkin tuiki tarpeellista. Lisäksi minulla on pimeneviä iltoja varten piano ja huuliharppu, joita ajattelin opetella liikenevällä ajallani soittamaan. 

Kun muuttoapuni seuraavana aamuna lähti, kävi jostain syystä niin, että istuin vain sängyllä lukemassa ja söin suklaavarastoni tyhjäksi. Välillä nousin, otin jonkin asian käteeni ja laskin sen toiseen paikkaan. Kaikilla tavaroilla ei vieläkään tunnu olevan omaa paikkaansa, ja siksi huoneeseeni syntyy kovin helposti hirveä sotku. Kaikki on lattialla tai piirongin päällä pinossa. 

Muuttaminen oli oikeasti myös tosi mahtavaa. Tunsin, kuinka oman elämäni galaksit liikkuivat jyristen. Siinä sängyllä kaiken sotkun keskellä lojumisessa oli oma vapaudentuntunsa. Ihan porsaaksi ei voi heittäytyä, kun on kanssa-asujia, enkä haluaisikaan, mutta ilkeää niitä tiskejä lavuaarissa sen päivän lojuttaa ja ruuakseen voi laittaa, mitä mielii. Tavaransa voi valikoida ja järjestää juuri niin kuin omaa silmää miellyttää. 

MInusta on mukavaa, kun koteja on vähä kaikkialla. Vanhempieni kodit tulevat aina olemaan minulle turvapaikkoja, vaikka asunnot eivät ole niitä, missä olen lapsena asunut (luulen, että äitikin muuttaa kohta Rajamäeltä pois). Minulla on koti luonnossa ja pellon reunalla, kukkulan päällä ja ystävieni seurassa, sekä tanssistudiossa. Oma keho on parhaimmillaan myös yksi koti. (Ja siellä jos missä pitäisi tuntea olonsa mukavaksi.) Koti on yksinkertaisesti paikka, jossa tuntee itsensä kotoisaksi ja missä voi olla niin kuin kotona haluaisi: kaikki tunteet levällään ja kalsareissa. 

Minä kiinnyn paikkoihin, sillä liitän muistot vahvasti sinne, missä ne ovat tapahtuneet. Elämässä tulee kuitenkin välttämättä tilanteita, jossa joidenkin kotien ovet on takanaan suljettava tai ne suljetaan. Metsä kaadetaan, ihmiset kävelevät toisensa elämistä ulos tai on aika mennä eteenpäin. Noihin paikkoihin palaaminen tuntuu museovierailulta. Omaan elämään kiinteästi kuuluneet kappaleet näyttäytyvät eri valossa ja tiedät ettei paluuta ole, tai et haluaisi oikeasti palata vaikka olisikin. 

Luopuminen astuu kuvaan. On päästettävä irti. Joskus unissaan tapaa vanhan ystävän tai lentelee lapsuuden metsissä. Sitä herää kyynel poskellaan, että hymy kasvoillaan.

Lainaukset kaivoin Pinterestistä, mutta typografia(?) ja kuvat ovat minun.

Albert: Home is where my heart is. For example with you guys. 

7 juttua luopumisesta - osa 1.

5c9b6c5fcb601e7baaa130788b295345.jpg

Lapsuudenkotini oli jännittävä tavarametsä. Talo oli vanha opettajien talo, josta kuuli kaikenlaisia tarinoita kummituksista ja vintin suureen kattoparruun hirttäytyneestä miehestä. Kotona kaapeista löytyi, mitä ikinä saattoikaan tarvita, naulakko notkui toppahousuja ja nurkat täyttyivät leluista ja harrastusvälineistä. Se oli sellainen hallittu kaaos, neljän lapsen talous, jota muistelen suurella lämmöllä. Vaikka siellä asuu nyt jo joku muu lapsineen, vaihtanut tapetit ja täyttänyt talon omilla tuoksuillaan, on se aina mukanani kulkevan pienen minäni koti. Rakastin kellaria ja vinttiä, jonne oli kertynyt vuosikymmenien tavaraviidakko. Pingispöydän alle saattoi rakanetaa majan ja natisevasta kaapista löytyi isäni syntymävuoden Aku Ankkoja. Perustin ensimmäisen kahvilani hiekkalaatikkoon ja lensimme veljeni kanssa omenapuu-milleniunfalconilla kaukaiseen galaksiin. 

Antaisin aika paljon siitä, että olisin lapsi jälleen.

Isäni muutti lapsuudenkodistani pois pari - ei,  muutama vuosi sitten. Talon tyhjennys oli valtava urakka. Vaikka yritimme aloittaa hyvissä ajoin, kävi niin kuin aina käy - kiire. Heittelimme tavaroita intuitiivisesti eri laatikoihin: pelastusarmeijalle, sorttiin, roskiin, kierrätykseen, muuttolaatikoihin. Välillä unohduimme tutkimaan jotain ikivanhaa argeologista löydöstä: silloin joskus mystisesti kadonnut lelu, jota etsittiin itku poskella, isän kouluaikainen ainevihko, siskoni päiväkirja, vanha valokuva. Kaksikymmentä vuotta käytiin tehokkaasti läpi ja lajiteltiin. Raakaa, ajattelin, tämä luopuminen, muistojen valikoiminen ja entisen hylkääminen. 

Nyt näen asian hiukan toisin ja tämä Nuuskamuikkusen kuuluisa viisaus tiivistää sen: ”Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen." (Muumipeikko ja pyrstötähti) 

Pakettiauto lähti autosta kohti Ikaalista, miehet hakivat roskalavan pois, isäni ajoi peräkärryllisen vaatteita, leluja, astioita ja muuta tavaraa punaisen ristin keräyspisteeseen. Minä pakkasin pehmolelut, sekä nuket ja niiden tavarat laatikoihin ja väliaikaissijoitukseen äitini kotiin. 

Aikuisen silmään lapsen lelu on turvariepu, siirtymäobjekti, sievä viihdyke tai toisinaan ihan turha roju. Parasta lapsuudessani olivat tuntikausia kestäneet leikit metsässä, hiekkalaatikolla, leikkimökissä ja lastenhuoneen lattialla. Leikimme yleensä samoja leikkejä samoilla hahmoilla. Heidän elämänsä jatkui eteenpäin aina siinä paikasta johon sen oli jäänyt. Jos sai lahjaksi uuden nuken tai barbin, sille annettiin nimi ja nimellä oli persoona. Voisin litteroida minkä tahansa noista leikeistä, ja se olisi mielestä hyvä tarina yhä edelleen. Olen ikuisesti kiitollinen siskolleni Hannille kaikista niistä tarinoista, joita me yhdessä loimme. Haluan korostaa vielä, mielikuvitus ei tarvitse leikkikaluja ja lapset ovat kekseliästä sakkeja, esimerkiski yhteen lempileikkiimme ei tarvittu muuta kuin lumihanki ja puuhalko, mutta etenkin nukkeihin kiintyy kovasti. Ovathan ne niitä, omia lapsia. 

tumblr_m6pkkm4l7M1r8gbwko1_500.jpg

Tällä pohjsutuksella ymmärtänet, ettei ollut helppoa päättää noiden viimeisten laatikoiden kohtaloista. Odotellessani harjasin kaikkien hiukset ja puin ne nätisti. Kävin läpi vaatteet ja pikku tavarat. En halunnut myydä niitä, mutta en oikeasti myöskään säilytellä, sillä niillä ei ollut vuosiin enää leikitty ja muovi hapertuisi turhaan laatikossa, jos ne vain odottelisivat, että meillä jollakin on lapsia. (Tuo kuulosti nyt siltä, ettei kenelläkään tulisi koskaan olemaan, mutta tarkoitan, että arvioin siis, että aika pitkän ajan kuluttua.) Päädyin lopulta myymään kaikki pikkuruiset huonekalut ja muut tavarat, söpön tilpehöörin. Säästin tätini ompelemat vaatteet. Asetin nuket tuoliin ja otin kuvan. Laitoin yhteen laatikkoon ne, jotka jäivät odottamaan pieniä vieraijiloita ja toiset pakkasin ystäväni Julian autoon. Julia ajoi lastin Helsinkiin Hope-yhdistyksen tavaravastaanotolle. ”Sinne menivät”, tuli teksiviesti. Kiitos Julia. 

Kyllähän se hetken kirpaisi, mutta mihin minä 19 vuoden iässä nukkeja, barbeja ja pehmoleluja tarvitsen. Nyt huomaan, etten minä niitä kaipaa ja ymmärrän, etten minä itseasiassa niistä luopumista pelännyt. Pelkäsin antavani pois elämäni onnellisimman ajan. Pelkäsin, että unohdan. 

Voi Muikkunen, ensimmäinen ja ikuinen rakkauteni,  kuinka oikeassa olitkaan. 

Selma

Albert: This is about how I took our dolls and barbies to charity and realized that I do not need them to remember how happy and lucky kid I was. 

Outokumpu - Episodi I: paska pulma ja pilluralli

Muutto, uudet opinnot, uudet tyypit, uusi arki, arki?, tuhat tuulta ja suuntaa ja ajatusta.

On ollut niin paljon, mistä kirjoittaa, joten en ole kirjoittanut mistään. Ajatuksia on ollut todella vaikea koota. 

Varmuudella voin sanoa oppineeni yhden asian: uskallan soittaa huoltomiehelle. Puhelut - niitä olen ennen välttänyt kun vaan suinkin mahdollista. Kävelen mieluummin paikan päälle tai vielä mieluummin jätän viestin. 

Katsotaanpa.

”Hei.” 

”No täällä on Selma Hopsu terve.”

”Hei.”

”Sitä tässä soitan, kun, että- ” 

Ja niin edelleen. Puheluista, ja varsinkin niiden aloittamisesta tekee vaikean se, kuinka olla pitämättä monologia ja kuninkaallisen pitkää hoviesittelyä itselleen ja sanoa kuitenkin oleellinen. 

Olen ottanut tavaksi vastata puhelimeen omalla nimelläni, sillä telkkarista tuttu ”haloo?” (halloota!) ei oikein istu. Ystäväni ihmetteli eilen, eikö minulla ole hänen numeroaan. Mitä ihmettäsinne puhelimeen sitten pitäisi vastata? Kyllähän ystäville voi vastata mitä vaan huumorin piiriin nyt sattuu kuulumaan, mutta sitten ovat nämä kelan tädit ja huoltomiehet ja muut tyypit. Joskus sanon nimeni ja asiani putkeen, mutta se toisinaan siltä, että kiilaan kokoajan päälle. Mutta jos sanon vain oman nimeni ja pidän kohteliaan tauon, kuuluu linjan toisesta päästä ”niin?”

Siitä huoltomiehestä. Uusi kotini on varsin mukava, huoneeni on oikeasti olohuone, joten nautiskelen loft-tyylisestä tilavuudesta, mutta vessa tuotti viimeiset kaksi viikkoa pientä päänvaivaa. Asiansa piti huuhdella menemään ämpärillisellä vettä -ja vieläpä trooppisessa kuumudessa, joka hyökkäsi aina päälle kun oven avasi. 

Harrastin partiota yläasteella ja yksi mestäretkien ja vaellusten parhaita puolia varsinkin silloin oli se kun pääsi kotona vessaan ja suihkuun. Muistan elävästi, kun palasin kerran talvileiriltä. Potkaisin kuomat eteiseen ja juoksin toppavaatteissani vessaan. Siinä istuessani haistoin savun vaatteissani ja siristelin silmiäni keinovalossa. Kotiinpaluu tänään simuloi melko samanlaista tilannetta. (Kärsin pahasta kotimatkapissahätäsyndroomasta). Voi sitä riemua, kun omassa toiletissa odotti tavallinen inhimillinen lämpötila ja omat jätökset katosivat kirjaimellisesti nappia painamalla. Kiitos, herra talonmies. Kiitos, kun laitoit myös nimemme oveen. 

kuivat ja väsyneet

Taputan itseäni olkaan hankinnasta, jonka tein viikonloppuna. Aika harvat asiat ovat oikeasti kriittisen välttämättömiä, mutta verhot loftissani ovat kyllä sellainen asia. Asuntomme on maan tasalla, tai siis alimmassa kerroksessa, ja ikkunani on käytännössä seinän kokoinen. Viikkonani kultakalana pelkäsin kaikenlaista hyypiötä ilmestyvän ikkunani taakse tai että pihan linnut ottaisivat tavaksi lennellä sitä päin. 

Elämä täällä alkaa pala kerrallaan jäsentyä, vaikka vielä hukkaankin kaiken koulun jälkeen jäävän ajan jonnekin omituiseen paikkaan. Kokopäiväinen treenaaminen vaatii vielä tottumista ja niin usein kotiin palattua aika menee ihme haahuiluun. Kävin eilen marjassa ja se tuntui hirveältä saavutukselta. 

Outokumpu on muuten kokoonsa nähden aikamoinen  kulttuurimesta. Yllättävän moni taiteilija, esimerkkinä Leena Lehtolainen ja Anna Puu,  on täältä kotoisin. Lisäksi täällä tapahtuu paljon ja puitteet tapahtumiselle ovat loistavat. Vanhalle kaivokselle remontoitu Kiisu-sali on persoonallinen ja inspiroiva paikka. Olin viimeksi tänään siellä kuuntelemassa siellä Matka marien maalle-konserttia ja myös monet meidän koulun jutut esitetään usein siellä. Myös Kuopio ja Joensuu ovat lähellä, Kuopio merkittävän tanssikaupunkina tarjoaisi jos monenmoista. Heitimme yhdellä autolla keikan sinne viimeviikolla ja kävimme katsomassa, tai pikemminnkin kokemassa Minimin P*llurallin. Se oli hulvatonta se, vaikka draaman kaari värittikin iltaa. Näin hyvin siitä kirjoitti Itä-Suomen ylioppilaslehti. 

Pahoittelen tekstin sekasotkua, mutta uskallan luvata, että viimeistään syyskuun tullessa osaan jäsennellä näkemääni ja kokemaani paremmin isoon ja pieneen, oleelliseen ja epäoleelliseen. 

Selma

Idiooteilla ilmaiset

”Hulluilla on halvat huvit, idiooteilla ilmaiset” -sanonnan voisi päivittää muotoon ”hyvät on halvat huvit, ilmaiset ihmeelliset”. Näin sanonta ei ottaisi kantaa ihmistyyppeihin tai luokittelisi. Lisäksi viittaus varallisuuden ja älykkyysosamäärän välillä katoaisi. 

Tällä akateemisella insertillä (ei, Outokumpu ei ole vielä tehnyt minua mökkihöperöksi) hyppään yhteen lempiaiheeseeni - raha. Tuntuu, että rahasta puhuminen etenkin Suomessa on välillä, no, ei nyt tabu, mutta sellainen epämiellyttävä aihe. Ehkä se juontaa juurensa aikaan, jolloin omaisuus ja työ ”suo, kuokka ja Jussi”- tyyppisesti määritteli henkilön statuksen. Tai no, taitaa tuo olla jossain määrin läsnä edelleen. 

Entä sitten köyhyys? Siitä nyt ei voi ainakaan puhua ja dilemman muodostaa myös köyhät ja ”köyhät” asetelma. Eli niitä, jotka karkeasti luokiteltuna seisovat leipäjonoissa ja niitä, jotka sijoittautuvat piirun verran keskituloisten (joka on melko hämärä määre sekin) alapuolelle. 

Minun kotonani on aina puhuttu rahasta, niin hyvässä kuin pahassa. Olen oppinut, ettei raha kasva puussa, mutta myös sen, ettei aina tarvitse säästää kuittia ja laske joka ikistä penniä. olen aina inhonnut yli kaiken rahan pyytämistä vanhemmiltan ja tehnyt kesätöitä 14-vuotiaasta. (Rouva otti minut ja Mikaelan kahdeksi viikoksi kitkemään rikkaruohoja mansikkamaalleen). Olen oppinut myöskantapään kautta, kuinka toimeentulosta murehtiminen ja rahariidat ovat kamala stressi ja sitä haluaisi aina vaan kuuluttaa, että voi, onhan sitä paljon tärkeämpiäkin asioita kuin raha, mutta ei se minusta nyt aina ihan niinkään mene. Veikko ja Laina Hurstin jonossa seisovat tietävät, että jos maha on tyhjä, ei downshiftaaminen ilostuta.

Tienkäyttöoikeus

Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa, on papallani, entisellä duunarilla, tapana sanoa. Minä jatkaisin tähän, että köyhän - tai kenen tahansa - kannattaa kuitenkin etsiä edullisempia vaihtoehtoja. Tänä päivänä löytyy niin paljon tavaraa käytettynä, myös uutta ja priimaa, ettei ole mitään järkeä käyttää rahojaan uuteen. Istuimme Kaarna-näytelmän harjoitteluaikaan kerran ppuvustossa ja muistan, kun puvustajamme Anna-Leena sanoi, että vaikka kaikki maailman vaatetehtaat lopettaisivat tuotantonsa tähän paikkaan. riittäisivät vaatteet koko ihmiskunnalle seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Jatkaisin pappani viisautta vielä muutan myös, ettei rikkaan pitäisi ostaa halpaa epäeettistä romua, vaan laadukkaita ja kierrätystä, sekä aikaa kestäviä tuotteita. (Asiasta kukkaruukkun, en ole varmaan ainut, joka vihaa ketjuliikerytkyjen valloittamia kirpputoripöytiä.)

Olen kulutuskriittisenä tyyppinä iloinen hiljalleen tapahtuvasta suunnanmuutoksesta. Tyypit ovat alkaneet panostaa ylimääräisillä rahoillaan elämyksiin päättömän shoppailun sijaan, aineettomat lahjat nostavat suosiotaan vuosi vuodelta ja kirppareistahan on nyt tullut trendikamaa. 

Ai niin, mikä sitten on tärkeämpää kuin raha? Läheisyys, turvallisuus, terveys, tieto, vapaus ja aika ainakin. Paradoksaalista sinänsä, että terveyttä, tietoa ja aikaa voidaan ainakin jossain määrin mitata rahassa. Teveyttä ei voi ostaa, mutta jos siihen panostaa, mirä varmimmin lopulta säästää rahaa. Elintasosairaudet lkun kuitenkin leikkaavat melkoisen ison loven valtion budjettiin. Ja hei, aika on rahaa. Meillä kaikilla on vain 24 tuntia vuorokaudessa, joten oman ajan antaminen lahjaksi taitaa olla arvokkainta, mitä meillä on. 

Säästäväisyys on paitsi järkevää ja usein ekologista, myös parhaimmillaan hauskaa. Okei, se oli vähän banaali lause, mutta en keksinyt parempaa. Pointtini oli, että pihtailu tarjoaa hyvän vaihtoehdon, vaikka ei olisikaan ns. pakko säästellä. Ei kaupasta ostettu ja suoraan pakasta vedetty tavara on monella tapaa spesiaalimpi. Kirpparipöytiä koluamalla löytää sellaisia juttuja, joita ei välttämättä kaupan hyllyltä ostaisi. Kirjoittamalla osoitteeseen tori.fi eteesi tupsahtaa se täydellsin pöytä, mitä et edes osannut etsiä. Roskalavalla oli juuri se tuoli, jota olit oikeastaan tarvinnut. 

Ajamme autolla navigaattorin ohjaamaan osoitteeseen, mummo köpöttää portille vastaan, ojennan hänelle nipun raparperia ja kannamme liiteristä pölyttyneen pöydän äitini autoon. Parasta ikinä. Vanha kunnon vaihtokauppatalous. Kyllä minä maksan kirpputorilla ihan mielelläni pennin tästä ja toisen tuosta, mutta yksi tärkeämpi asia kuin raha, on vain päästä eroon jostain asiasta - ja tämä asia voi olla jollekulle toiselle tuiki tärkeä asia. Silloinkin, jos joku luovuttaa ilmaiseksi jotakin, minä annan vaihtokaupassa jotain - kahvia, suklaata, raparperia. Arvo on symbolinen. Kiitos. 

kuvat: imdb.com

PS. Ennen kuin tämä juttu karkasi käsistä, minun oll tarkoitus kirjoittaa elokuvasta The Station Agent. (Ohjaukseta vastaa Thomas McCarthy - minulle ihan uusi nimi.) (Kaikki Game of thrones ja Peter Dinklage -fanit huomio! Ja jos tykkäsin Koskemattomat-leffasta, tykkäät varmaan täsätkin.) Hommasin itselleni kijastokortin tänne Pohjois-Karjalaan (tottakai, ja vaihdoin farkut verkkarihousuun) ja käteeni tarttui pikapikaa juuri ennen sulkemisaikaa (metsästin kotiimme kuumeisesti suihkuverhoa) tuo kyseinen elokuva. Hahmokeskeinen elokuva maistui elämältä ja tuntui hyvältä. Karikatyyriset hahmot olivat ihmisiä ympärimmältämme. Oli helppo rakastua jokaiseen. Nauraa heidän kanssaan, eikä heille ja tuntea heidän kipuilunsa tässä elämässä. Michelle Williams, vaikka ihana onkin, oli vähän random hahmo kuvioissa, mutta Patricia Clarkson ja Peter Dinklage olivat varmaa tavaraa. Tai Patrician herkän naisen olin jossain määrin nähnyt jo ehkä aikaisemmin, mutta Peterin roolisuoritusta katsoessani häpesin hieman sitä, kuinka olin tottunut yksinkertaisesti pitämään häntä sinä jokapaikan kääpiönä. Mies on kuitenkin ensisijaisesti huippunäyttelijä, kyllä, niihin lyhytkasvuisten rooleihin, mutta tämä  hyvinkirjoitetussa esiin nousi etiin ne kodelliset kyvyt. Rooliin tarvitaan vaalea nainen, lihaksikas mies, pullea lapsi, lyhytkasvuinen mies. Lopulta roolin määrittää kuitenkin käsikirjoituksen sisältö, dialogi ja eleet. Ja se jokin sielukkuus. Roolittajat ovat kyllä taianomaista sakkia. Tästä elokuvasta kyllä maksaisin. Symboolisen raparperikimpun. Kiitäisin täydestä sydämestäni, enkä osaisi arvottaa sitä rahassa. 

Selma 

PPS. Ai niin, oh ja mijoona sydäntä tuolle ystävyyden kauneudelle.

Minähän en lue - ajatuksia lukemisesta

Olen tunnistautunut lukutoukaksi. Minä rakastan kirjoja, kirjakauppoja ja kirjastoja. Vanhojen kirjojen tuoksua, kirjainten sievää fonttia, kansikuvia. Tykkään lukea arvosteluja ja takakansia. Ennen kaikkea minä rakastan hyvää tarinaa, jota vie mennessään rivien väliin. Kerään vinkkejä ja kokoan listoja muistikirjoihin, puheineen ja kaiken maailman lappusille laukkujen pohjille.

Yksi juttu. Minä en lue.

Tai luen, mutta en niin paljon, kuin oikean Lukutoukan pitäisi arvonimensä ansaitakseen. Nuo muut ulkoiset kriteerit täytän ihan hyvin, mutta usein on pitkiä aikoja, jolloin en ole kääntänyt sivuakaan. Lisäksi minusta tuntuu, etten ole kiovin sivistynyt lukija, kun en ole koskaan lukenut niitä oikeita kirjoja, niitä, joita jokaisen vähääkään itseäänkunnioittavan kirjaihmisen tulisi.

Olin sangen lupaava lapsi ja teinikin vielä (vaikka luin paljon silloin, käytin aikani samojen sarjojen uudelleen ja uudelleen lukemiseen), mutta  lukiossa aikaa oli vaikea löytää. Bussissa olin usein niin väsynyt, että nukahdin kirja käteen.

Olen enemmänkin kirjahiiri: nakerran kirjojen ja koko kirjallisuuden alan reunaa, mutta siihen se sitten jää. Tämä oli viikon paljastus. Huu.

Peli on kuitenkin kaikkea muuta kuin pelattu, etenkin, kun lukeminen on sellainen harrastus,  joka voi jatkua siitä ensimmäisestä aapisesta hautaan saakka. Se on aika hyvin se.

Reissukirjan viimeinen sivu

Mitä sitten ovat ne kirjat, joita kaikkien itseään kunnioittavien lukutoukkien tulisi lukea? Ei mitään hajua. Tai on hajua, mutta mistäs aloitat.

Minä aloitan Siri Hustvedtin teoksesta Kaikki mitä rakastin, (jonka mukaan yksi suosikkiblogini on nimetty), joka lähti mukaani pienestä sievästä antikvariaatista Vallilasta viimeviikolla. Menen ihan pöhköksi korkeiden kirjapinojen ja huojuvien hyllyjen keskellä, mutta sain pidettyä pääni viileänä ja ostin sen lisäksi vain kaksi muuta kirjaa. Olin sitä paitsi menossa mummolle kylään ja ajattelin, että hyvällä tuurilla näistä on yksi sellainen, jota hän ei ole lukenut. Yks sulle, kaks mulle, mummi!

Kirja aloittaa projektini k/kk eli kirja kuukaudessa. En halua sen enempää suunnitella, mitä kirjoja tulen lukemaan, joten valitsen kylmän viileästi seuraavan niiltä pitkiltä listoiltani fiiliksen mukaan tai menen kiireettömästi kirjastoon vaeltamaan. (Tosin silloin on aina vaarana se, että mukaan lähtee torni. Lukiossa tein sitä, että raahasin laukuittain kirjoja kotiin ja takaisin kirjastoon ilman että olin lukenut niistä takakantta enempää. Masensin itseäni. :D) En halua haukata liian suurta palaa tai varsinkaan stressiä tästä, päin vastoin. Yksi kuukausi on hyvä aika lukea kirja kuin kirja ja lyhyemmän kanssa voi vähän pihistää pidemmälle. Nämä deadlinet ovat vain itselleni, ikään kuin muistutukseksi. Että jos ei pysty, niin ei pysty.

Ei ole vuodenaikaa, joka olisi toistaan parempi lukuhommille, mutta syksy on hirveän hyvä! Siinä on se melankolinen fiba, joka sopii hyvin yhteen nahkalaukkujen, neuleiden, teen ja kellastuneiden sivujen kanssa. Minun koululaukkuni on täynnä treenikamoja, mutta jos sinä raahat omassasi koulukirjoja, sujauta mukaan lastia keventämään yksi hyvä kirja, jonka avaat mielelläsi.

Omia lemppareitani syksyyn ovat Ruohometsän kansa, Torey Haydenin kirjat ja Hobitti - oh, ja tietenkin Harry Potterit, mutta niissä meneekin koko syksy!

Mitkä kirjat ovat sinun mielestäsi niitä, jotka jokaisen tulisi lukea?

Selma