sunnuntai 27. syyskuuta 2015

sunnuntait takaisin

Täten väitän, että Outokummussa viikossa on sunnuntai enemmän kuin muualla maailmassa. Tai ainakin, että se on Sunnuntai.


artikla #1
Aamulla ehtii selailla sängyssä dekoa ja juoda yhdeksän kuppia teetä ja kymmenes jäähtyä.

artikla #2
Lauantaina rakkaudella laitetut riisipaperikääröt ja taatelipähkinäpatukat pakataan temospullon kanssa reppuun.


artikla #3
Kävellään pitkin harjuja ja pitkospuita.


artikla #4
Kerätään marjat maanatain aamupuuroon.

artikla #5
Sitä tuoksutaan savulta.


artikla #6
Kaveri tulee kylään kainalossaan siemennäkkäritaikina ja nippu dekoja

arkikla #6.2
ja saat henkilökotaista sisustusassistentointia.


artikla #7
Saa yhtäkkisen askarteluinspiraation sataan vuoteen. (Onneksi decoupage-lakka ei ollut täysin kuivunut.)

Selma

Iina & Albert: My lazy/active Sunday in photos.







tiistai 22. syyskuuta 2015

Cool & boho skandinaavi

Emännöin viime perjantaina runokerhoa. Tulin uimasta ja siivosin volat kaakossa. Siirsin huonakaluja vielä kerran. Keitin teetä ja laitoin lämpimät voileivät uuniin. Siihen päivään asti Yrjönkatu oli ollut lähinnä paikka, jossa minä asuin. Oikeastaan koko Outokumpu-jutussa on ollut niin paljon sulateltavaa, joten aivoni käsittelivät monta ensimmäistä viikkoa minun olevan jonkinlaisella kurssilla. Piti toppuutella itseä kaiken innon ja tietotulvan keskellä, että minulla on seuraavat kaksi vuotta aikaa sulatella ja istuttaa itseeni näitä asioita - sekä rakentaa kotia. Ei hätää. Asiat löytävät paikkansa lopulta, tai tajuan, etteivät ne kuulu enää tänne.

Hymyni ei hyytynyt vieraiden lähdettyä; asunto oli muuttunut kodiksi. Olin armeijoineni voittanut sen puolelleni.

Runoillan jälkeiset vibat

Olen viettänyt viimeaikoina (melkein) liikaa aikaa Pinterestissä ja Deko-lehtiä selaillen. Sisustusintoni on noussut ihan uusiin sfääreihin. Olen pitänyt siitä aina paljon ja muotoilu sekä arkkitehtuuri ovat minusta äärettömän kiinnostavia, mutta lukioaikoinan en ollut paljon kotona, puhumattakaan, että olisi ollut aikaa ja jaksamista siirrellä mööpeleitä ja pohdistkella feng suita. (En ole kylläkään siihen vielä tutustunut, mutta olen ajatellut lainaavani kirjastosta kirjan ihan mielenkiinnosta.)

jep

Minua ihan naurattaa välillä, kuinka huoneeni näyttääkään minulta. Se on värikäs ja jokapaikassa on keskeneräistä sälää. Kaikessa kaaoksessaan siellä on myös harmoniaa ja intentio olla joskus vähän coolimpi. Ostin upean vanhan täyskoivuisen pyöreän pöydän ja kaksi tuolia paikalliselta herralta. Väri on upean uniikki myrkyn virheä, mutta keikun kahden vaiheilla, lähteekö maali vai jokin muu elementti, sillä tämä kaikki on jotenkin liikaa. (Niin kuin yksi vieraistani sanoi: "Mä en vielä edes ehtinyt ihailla noita tauluja, kun täällä on niin paljoin kaikkea jännää". Jep, se karsintaprosessi on myös edelleen käynnissä.)

Tästä puhun
Haaveissani nään coolin boheemin skandinaavisen tyylikkään huoneeni, joka on niin ihana ja kutsuva, että huokaisen joka kerta kun avaan oven. Ehkä sitten, kun aika jälleen pakata muuttolaatikot. Kurkatkaa sinne minun Pinterest-kansiooni! Liilat verhot nyt ainakin lähtevät, ehkä vihreä väri sitten, kun voi taas työskennellä ulkona. Äh, en tiedä. Jotain kunnioitusta herättäävää siinä kyllä on. Pitänee vain riisua sitten kaikki muu. Jossain vaiheessa pohdin myös, että maalaisin kaikki puiset huonekalut valkoisiksi, mutta en ehkä sittenkään. Valkoisuus sisustuksessa on kyllä kaunista ja harmoonista, mutta ei ehkä minun juttuni sitten kuitenkaan. Minun juttuni, jos sellaista on, on väreissä, joissa sieluni lepää, kaikki mustan ja valkoisen väliltä, keltainen, oranssi ja sininen (pidän vihreästä, mutta en tiedä, miten pöytä tänne yhdistyy), pidän haaleudesta ja syksyn väreistä, miellyn sellaisiin materiaaleihin kuin puu (pidän myös siitä, että mateliaali syineen kaikkineen näkyy, ja siksi mielipiteeni maalailusta on ristiriitainen), pellava ja villa, luonnonvalo paras valo, kynttilä kakkonen, lukulamppu kolmantena.

Metodini on sama, kuin vaatekaappini (tai oikeastaan piirongin) kanssa. En halua kopioida listaa, jonka kanssa menisin kauppaan ja sitten kaikki olisi valmista. Minä haluan, etsiä, törmätä, löytää ja kokeilla, sekä ennen kaikkea harkita. En halua periaatteesta hankkia juuri mitään uutena. Toisinaan huomaan haaveilevani tostakin tietystä huonekalusta tai muusta, tai että tila olisi vaikkapa jonkin toisen mallinen, mutta noina hetkinä yritän painaa jarrua. Tajuan, ettei vaikkapa Block-valaisin, vaikka upea onkin, ole ratkaisu kaikkeen, tai että tällä tällä tilalla itsellään on valtavat mahdolisuudet. On karsittava tavaraa, pinnailtava lisää kuvia kansiooni, seistävä oviaukossa silmät sirrillään ja liikuteltava kaikkea vielä monta kertaa, ostettava ehkä maalipurkki, ehkä. Ainakin hiomapaperia, ehkä.



Kuva on lavastettu - yleensä tämä kaikki on lattialla ja teekuppeja on vähintään kaksi

Ei hätää. Olen hyvä sietämään keskeneräisyyttä.

Selma

Albert & Iina: I hosted a poetry night and I'm finally feeling like home at my place.

torstai 17. syyskuuta 2015

7 juttua luopumisesta - osa 4: reppu ja reissunainen


Matkustamisesta voisi puhua loputtomiin (jopa minä aika vähän reissannut), mutta tänään keskityn pieneen suureen asiaan, joka kaikkia matkalaisia, riippumatta siitä meneekö viikonlopuksi mummolaan vai kuukaudeksi Intiaan, koskettaa. Nimittäin pakkaaminen ja matkatavarat.

Kuvituksena upeita muokkaamattomia kännykkäkuvia

Koko maailmassa asuvat taitavat sen leiviskän ihmeellisesti, mutta meille kaikille muille asia tuottaa runsaasti päänvaivaa. Kaikkeen pitää varautua, mutta kotiin palatessa sitä aina tyhjentää laukkunsa ja huomaa, että pahimmillaan puolta vuorta kamppeista on raahannut mukanaan ihan turhaan. Kotona hyllyt vielä kannattelevatkin turhaa kamaa, siinähän kannattelevat, mutta jos itse kantaa ylimääräistä viittä tai kymmentä kiloa mukanaan satoja kilometrejä, saa vain turhan tehokasta treeniä takareisilleen, kun käveltävää on muutenkin. (Tiedän kyllä tyypin, joka partioleireillä laittoi lisäpainoksi rinkkaansa vesikanistereita ja lähti lenkille.)

Olen huomannut, että on aika sama, onko reissussa viikonlopun (jos nyt ei sinne mummolaan mene, minne oikeastaan tarvitsee mukaan vain hammasharjan), viikon (ja kuukauden tai koko vuoden, sanoi siskoni) ovat peruskamppeet aina samat. Kun olimme ostamassa minulle ylioppilaslahjaksi rinkkaa ja pohdin, onkohan 65-litrainen tarpeeksi iso, sanoi kokenut myyjä, että pakatessa kanattaa laittaa kamat lattialle ja laittaa keko keskeltä kahtia. Neuvo on hyvä ja olen lukenut ja kuullut juttuja siitä, kuinka pitkillä reissuilla rinkka jopa joskus tyhjenee matkan varrella, kun sitten kuitenkin turhat kamat jäävät pois. (En ota kuitenkaan mitään vastuuta siitä, jos olen ääliö ja lähdet vaellukselle ilman ensiapuvälineitä tai millekään matkalle vailla sellaista varustetta, jota oikeasti tarvitset.)

Rinkka toimii myös lyhyen naisen kuvauskorokkeena

Luulin olevani minimatkailun mestari - suhasinhan kahden kodin väliä melkoisen monta vuotta elämästäni. Pakkaamien suhteen olin kuitenkin amatööri. Aina joku koulukirja unohtui ja otin kaikenlaista epämääräistä sälää mukaani. Kun isäni muutama vuosi sitten muutti Ikaalisiin niin, että kävin hänen luonaan vain satunnaisesti viikonloppuisin, en ollut oppinut vähääkään. Isäni nauroi painavaa reppuani (ja mahdollisesti myös kassia); olin tulossa vain viikonlopuksi, mutta minulla oli se niin sanottu koko elämäni mukana - varmuuden vuoksi. Kirja ja toinen varuiksi, neulontatyö, muistikirjapino ja penaali, sekä hullu pino koulukirjoja (joista ehdin ja jaksoin mahdollisesti lukea vain yhtä), lenkkikamat, vaihtovaatteet, läppäri, kamera. Mutta koska nyt pohdin tätä, taidan olla viisastunut. Kun iskä seuraavan kerran nähdään, on minulla mukanani vain yksi reppu. (Luojan kiitos, koulussani ei juuri lueta kirjoja!)

Perusviikonloppukamat - siinä teille yhdyssana

Niin, miten tämä juttu liittyy luopumiseen? Sitä minäkin nyt mietin, mutta olin luonnoksiini kirjoittanut: 4. matkustaminen. Ajattelen, että tavarat palvelevat useampaa tarkoitusta. Miksi pikkulapset kannistelevat tiettyjä ällöiksi kuolattuja leluja tai turvariepuja ympäriinsä? Varmaan samoista syistä, kuin me koululaukuissamme, työsalkuissamme, käsiveskoissamme, rinkoissa ja kapsäkeissämme kaikenlaista. Varmuuden vuoksi, sillä onhan tämä maailma aika jännä paikka ja mitä vaan voi sattua. Mitä jos minulle ei kuitenkaan satu tylsyys, kun menen kotiin kylään, enkä tarvitsikaan kaikkea mahdollista? Jos kirja loppuu, isällä on varmaan joku hyvä. Tai jos matkalla sade yllättää, vaikka uhmakkaasti jättikin takin kotiin, voi varmaan mennä puun alle suojaan tai lähimpään kahvilaan ja tavata jonkun siistin tyypin.

Ostin tämän mekon Tukholmasta ja pidin sitä koko viikon - kaikki muuta vaatteet olivat turhia

Olen syyslomalla menossa Kolille, mitenköhän on, osaako tämä partiolainen pakata kamansa fiksusti?

Selma

Iina & Albert: I believe you  guys are going to be professional in packing.





sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Kuinka asioilla on tapansa

banaanilaatikkotaide

Sunnuntai-illan pöpperössä mietin sitä sanontaa, jonka mukaan asioilla on tapana järjestyä.

Minulla on tapana luoda kaaosta ympärilleni. Sellaista asiat ovat hujan hajan ja missä mun avaimet on -kaaosta. Aikamoisia kaaoksia saan aikaan myös pääni sisälle.

?

Tämä on ollut kuitenkin sellainen viikonloppu, jolloin minulla on ollut tapana järjestää asioita. Ei niin paljon, kuin olin ajatellut (ja siksi kirjoittaminenkin on ollut nyt vähän jäissä), mutta kuitenkin. Tavarani ovat löytäneet paikkansa, lattia näkyy ja mesta tuntuu kodilta. Askartelin kalenterinkin! (On muuten paras, mikä minulla on ikinä ollut. Iso ja selkeä ja banaanilaatikon pohjapaperista tehtynä aika hip ja cool.) Täytyy kuitenkin muistaa sanoa, että viihdyn pienessä luovassa kaaoksessa, joka yleensä heijastelee mieleni liikettä. Mutta oikeasti minulle on vanhemmiten kehittynyt huono tapa levitellä ja lojutella asioita ja siitä minä aion opetella ainakin jossainpäärin eroon. (Skidinä olin oikea siivoushullu. Kutsuin kavereita kylään kuuraamaan taloan kellarista vintille. Sitten lämmitimme saunan ja teimme pitsaa, jossa oli sellainen kamalan paksu pohja, joka silloin maistui ihan sairaan hyvältä. Olimme noin 12-vuotiaita.)

Kynät ja kameran pinuha voivat hengata pöydällä, mutta porakone? Oikeasti? Toisaalta on kyllä aika siistiä olla se muija, jonka työpöydällä hengaa Makita. Kuitenkin: kamat paikalleen, kun niilä nyt sellainen on.
vihreä pöytä saa ainakin vielä olla vihreä

Olen myös järjestellyt vähän isompia kuvioita. Tätä vuotta on viisitoista viikkoa ja neljä päivää jäljellä. Käytännössä kolme ja puoli kuukautta. Eli: aikaa juuri sopivasti vielä vaikka mihin. Olen jakanut tämän ajan kolmen viikon jaksoihin. Mutta mitä näillä jaksoilla tapahtuu, selviää myöhemmin, sillä minä menen nyt nukkumaan. Ai niin, olenko jo sanonut, että syksyllä minulla on kaikista eniten energiaa?

Selma

Iina & Albert: I'm challenging myself not to create such a chaos around me. Wish me luck.



maanantai 7. syyskuuta 2015

7 juttua luopuisesta - osa 3: kiehtova minimalismi


Huoneessa on karhea puulattia ja valkoiset kiviseinät. Matala sänky on kiedottu kermanvalkoisiin peitteisiin. Vuoteen päädyssä on siro penkki, jolle on aistikkaasti aseteltu musta teepannu, pieni kuppi ja nahkakantinen muistikirja. Yöpöytä toimii kaksi vanhaa laukkua. Kuvassa sielu lepäsi - kuin olisi katsellut merta.

Rakas Kotona-pinterest-kansioni on täynnä kuvia kahdenlaisista kodeista: modernien Peppien boheemeista huvikummuista, joissa hyllyt notkuvat kirjoa ja kaikenlaista sälää, sekä Nuuskamuikkusten kodeista, joissa pöydälle laskettu teepannu saa aikaan asetelman. Vuoronperään haikailen kumpaankin ääripäähän, mutta paras paikka ihmiselle taitaa asiassa kuin asiassa olla keskellä. 

Eikö olekin ihana!

Kiinnostuin yksinkertaistamisesta, tavaroiden karsimisesta ja ylipäätään moisten asioiden pohtimisesta parisen vuotta sitten. Kirjastossa haahuillessani käteeni tarttui Sally ja Mark Baileyn kirja Yksinkertaisesti kaunista, jota selaillen unohduin noin tunniksi siihen paikkaan. Lainasin kirjan ja ”opiskelin” sitä iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Kuvat avaran valoisista, vaaleista ja lämpimistä huoneista lumosivat minut täysin. Oma huone alkoi tuntua tunkkaisen ahtaalta varastolta.

Luulen, että lähtösysäyksen minulle on antanut avara luonto jo varhain herännyt suhde luontoon, ja varsin tyypillinen maailmantuska yläasteella. Niinä aikoina lakkasin ostamasta vaatteita kaupasta, ryhdyin kasvissyöjäksi ja tuntemaan huonoa omatuntoa jouluisin ja ylipäätään melkein kaikesta. Minä nimittäin assosioin tavarapaljouden suoraan ostamiseen ja kuluttamiseen, vaikka tiedän että siihen liittyy paljon muutakin, eikä minimalismi ole vain ekohippijuttu. (Vaikka ihan mielelläni sellaiseksi ilmoittautuisin.) Kerron esimerkin. Olin silloin vielä dramaattisempi kuin nykyään ja koko länsimainen kulutuskeskeinen yhteiskunta tiivistyi mielessäni hysteeriseen jouluun. Meillä on iso suku ja lahjoja on saanut aina vuorellisen. Ristiriita lahjan saamisen tuoman ilon ja huonon omatunnon välillä kummittelee edelleen mielessäni. Pohdin kovasti myös lahjan antamisen (ja sen iänikuisen korttien lähettämisen) filosofiaa. Kirjoitin kerran, että minulle on ollut aina vaikeaa pyytää rahaa, mutta lapsena joulun lähestyminen tarkoitti aika merkityksellisesti sitä, että nyt oli aika toivoa ja saada se/ne upeat lelut, joita on ihan hirveästi toivonut. Voi kyllä, olivat joulut täynnä ihanaa yhdessäoloa ja niin edelleen,  mutta lasten silmissä loistaa ahneus. Kysymys herää, onko järkeä kasvattaa lapset siihen. Useampi henkilö ei enää aikuistuttuaan kaipaa muuta kuin rauhaa ja läheisyyttä, mutta juoksee silti selkä märkänä Jumbon maratonin, sillä kaikki lapset ja sukulaiset ja ystävät kuuluu lahjoa. Niin, onhan se muistamisen osoitus. Onhan?

Täällä asuu Muikkunen

Aloin toivoa aineettomia lahjoja ja sellaisia hyödykkeitä, joita todella tarvitsin. Oloni parani, mutta edelleen tunsin itseni hyväksikäyttäjäksi, tilaajaksi. Enemmän kuin mitään muuta, haluaisin tuntea paremmin nämä ihmiset, joiden keskellä olen kasvanut, mutta joita yhä useammin nen vain juhlapäivinä. Se tuntuisi hyvältä ja merkitykseltä. Hei tädit ja sedät! Jos satutte lukemaan blogiani, täten ilmoitan, ettei minun nimeäni tarvitse kirjoittaa listaan, kun lähtee jouluostoksille. Yritän tulla käymään, vaikka kaukana asunkin ja leivotaan vaikka pullaa yhdessä. Tai kirjoita minulle kirje, on niin paljon asioita, joita minä en teistä tiedä.

Joidenkin ihmisten saattaa olla vaikea ymmärtää lahjoista kieltäytymistä ja he saattavat loukkaantua. Juttuhan kuitenkin on niin, ettei lahjan antamisessa tai vastaanottamisessa ole mitään pahaa itsessään. Pakettien väkertäminen, ojentamisen ja vastaanottaminen on ihanaa (etenkin silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa), mutta vastustan siihen joulun ja muiden kaupallistuneiden juhlapäivien juhlapäivien takia syntynyttä kuumeista sosiaalista pakkoa. Vastustan joulustressiä, rumia koristeita, raivostuttavia amerikkalaisia lauluja ja niitä ruokia, joita pöydässä on pakko olla, vaikka kukaan ei niitä syö. 

Kotoisan zen
Huh, pelkkä joulusta puhuminen saa minut pahalle tuulelle. Takaisin minimalismiin. Asia on jäänyt pyörimään mieleeni, sillä sen koko filosofia on mielestäni jotenkin jooginen ja miellyttävä. Palasin aiheen ääreen tietoisesti, kun oli aika pakata muuttolaatikoita. Silloin löysin monia mielenkiintoisia sivustoja, blogeja ja artikkeleita, mutta yhden haluan ehdottomasti jakaa. 



Oikeasti? Joo. 30 päivän ajan saa päivittäisen meilin asiaan liittyvästä aiheesta. Alkuun paljon käytännön vinkkejä, loppua kohden enemmän pohdintaa. Täytyy myöntää, etten ole joka päivä jaksanyt lukea viestiä ja niitä on päässyt kertymään, puhumattakaan, että olisin tarmokkaasti käärinyt hihani (sillä aloittaessani minulla oli muutto ja tietynlainen karsinta jo menossa), mutta kaikenlaista on aivoissa virinnyt ja yhden laatikollisen verran tavaraa kertynyt kierrätettäväksi sitten kuitenkin. Tie on auki.

Inspiroivaa loppuviikkoa!

Selma

Kuvat eivät ole minun, niin kuin varmaan arvata saattaa. Kuvateksteissä on linkit. :)




lauantai 5. syyskuuta 2015

Luovutusvoitto

Tässä olen minä noin 12 tuntia sitten
Outo unettomuus on vaivannut minua viimeaikoina. Tai no outo ja outo. Outo-kum-punettomuus. Jos olisin virkeämpi, olisin vääntänyt tuosta sanaleikistä hauskemman.

Monenmoiset muuttujat ovat sekoittaneet yleensä ihan kelpoja unenlahjojani. Vaikka päivän työ väsyttää, jatkuva ajatusten vuorovesi pitää virkeänä. Vuorovedestä puheenollen: viimeviikolla kumotti kunnon täysikuu ja se tuntuu jostain syystä myöskin valvottavan minua. Tietokoneen ja puhelinen käyttäminen iltaisin ei varmastikaan auta asiaa. Plus, tänään (eilen teoriassa) illalla oli niin hauskaa koulukavereiden kanssa, että kävin edelleen ihan kierroksilla, kun pesin hampaita.

Nukku-Matti ei ollut ihan messissä

Ei sitten, ajattelin, kun kello löi neljä. En voi sanoa kärsiväni unettomuudesta tai edes kuvitellakaan tietäväni, miltä todellinen öiden valvominen toistensa perään tuntuu. Minusta itsestäni kuitenkin tuntuu tämän empiirisen kokeen jälkeen muun muassa jotenkin pettyneeltä ja apealta. Olen sen verran oppinut, että unetta jääminen vaikuttaa näin myös fysiologisista syistä. Vatsani möyrii ja minulla on samaan aikaan nälkä ja etova olo. Ruuansulatukseni huutaa armoa, kun sillä ei ole aikaa ja rauhaa sulattaa eilisillan kakkua. Harmittaa tieto siitä, että tämä ei ole hyväksi minulle. Petyn, kun en saa itseäni nukkumaan ja tein kaiken väärin.

Tästä mistä istun, näen sinistä taivasta. Lintu sirkuttaa. Minä haistatan paskat tälle yölle. Kuuntelen pianomusaa, ja odotan että kello on niin paljon, että voin mennä keittiöön tekemään aamupalaa. Etsin tori.fin kautta pöytää, verhoja ja kalusterenkaita ja tallennan inpiraatiokuvia Pinterest-kansioihini. Se on yksi lempipuuhistani. Olen ansainnut sen. En enää edes aio nukkua, ehkä päiväunet sitten, kun uuvahdan. Jos ei olisi jo selkeäsi aamu, joisin varmaan kupin uniteetä ja venyttelisin pimeässä. Too late, my friend.


Joskus yön yli valvominen oli jännää, mutta nyt se jättää minulle oudon puolittaisen olon. Niin kuin eilinen minäni yrittäisi jatkaa päivää, johon se ei kuulu. Sori, mutta sinun 24 tuntiasi kuluivat jo loppuun. Enkä minä saa herätä siihen uuteen päivään.

Toisaalta. Tässäpähän ajattelen. Vähän suunnittelen. Ihmettelen.

Mitä te teette, jos ette saa unen päästä kiinni?

Selma

Albert: My thoughts are so loud they do not let me sleep. Bastards. 


tiistai 1. syyskuuta 2015

ooooommmmm my god


Jooga on yksi "salaisista" harrastuksistani. Siis niin salaisista, että siitä voi kertoa blogissa. Kyllä minä siitä ihan mielelläni puhun, mutta olen kokenut, ettei minulla ole ollut siitä ihan hirveästi sanottavaa. Olen kuitenkin puuhaillut sen parissa kolmisen vuotta vaihtelevalla intensiteetillä, joten nytpä kerron tästä vaietusta joogahistoriastani lyhyesti.

Menin lukion ensimmäisenä syksynä isäni perässä kansalaisopiston sunnuntai-illan hathajoogaan. Tosin yleensä kävi niin, että isä tuli tunnin päätteeksi ravistelemaan minua kevyesti varpaasta. Ohjaajan rauhallinen ääni ja taikasanat "ei ole pakko tehdä mitään" saivat minut ensimmäisen aurinkotervehdyksen jälkeen syventymään kuolleen miehen asentoon.


Sitten jooga-hommelit unohtuivat, joogaish venyttelyä lukuunottamatta. Lukion toisen vuoden keväällä olin kuitenkin niin jumissa ja pöhöttynyt niin henkisesti kuin fyysisestikin, että olin valmis kokeilemaan kaikkea mikä ei vaatisi suuria ponnisteluja. Opin lenkkeilemään, mutta erityisesti takaisin valoon minut veti eräs suklaasilmäinen hymytyttö Teksasista. Hyvät naiset ja herrat, saanen esitellä, youtuben joogakuningatar ja ihan mieletön tyyppi: Adriene (Youtubessa Yoga with Adriene)!



Adrienessa on parasta kaikki. En vain pysty katsomaan mitään muita videoita. Niissä missit pumppaavat jähmeästi hymyillen kliinisissä urheilustudioissa litteitä vatsojaan pikkutopeissa esitellen. Adriene saa mukaansa rennolla tekemisen meiningillä ja valoisalla asenteella. Naisen slogan find what feels good ovat mekein samat kuin ne, jotka saivat minut silloin aikoinaan nukahtamaan, mutta Adrienen kanssa sitoudun siihen omaan harjoitukseeni, etsin hyvää oloa ja tiedän, että se riittää.

Adriene

Tästä innostuneena menin seuraavana jouluna ihan oikealle joogakurssille Helsingin astangajoogakoululle tekemään ihan oikeaa joogaa ihan oikeiden opettajien opastuksella. Se oli paras joululahja, mitä olen koskaan osannut pyytää. Tämä ihan oikea jooga aiheuttaa muuten aika paljon debattia joogapiireissä, pääasiassa siksi, kun joogaopettajaksi voi tavallaan julistaa itsensä käytännössä kuka tahansa jumppaohjaaja ja välillä tuntuu, että hirveän moni haluaisi olla joogaope, ei niinkään joogi. Alkeiskurssin käytyään sitä ollaan menossa jo opettajakurssille. Eri koulukunnilla on omat koulutuksensa ja sertifikaattinsa, joten on ehkä fiksua ottaa asioista itse selvää ja päättää mitä ajattelee. Tänä päivänä minulle oikeaa joogaa edustaa Adrienen find what feels good, mutta käytännössä teen astanga-harjoitusta. Olen oman elämäni joogi ja sen kirjoittaminen tuo hymyn huulilleni. Teen harjoitusta, kausittain en, mutta olen valinnut sen yhdeksi poluistani, jonka uskon kiemurtelevan sieltä kansanlaisopiston liikuntasalissa järjestetyltä kurssilta elämäni loppuun saakka.

Astangan puolesta puhuu sen ikivanha perinne ja selkeä rakenne. Se on varsin hikinen harjoitus ja sitä on helppo lähestyä fyysiseltä kannalta. Olin kerran kyllä hotjooga-tunnilla ja vaikka siitä tuli tavallaan ihan hyvä fiilis, oli se minulle sellaista jumppaamista. Ohjaaja päätti aina lennosta, mikä liike tehdään seuraavaksi. Moinen hötkyily ei kuuluu astangaan ollenkaan. Ensin tehdään surya namaskara (kavereiden kesken aurinkotervehdys) A ja B ja sitten tehdään ensimmäistä sarjaa. Asana seuraa toistaan siinä järjestyksessä, kun joogamestarit menneisyydessä ovat hyväksi todenneet. Kaikkea ei pysty tekemään heti, eikä ole tarkoituskaan ja joitain liikkeitä varten tehdään oheisharjoituksia tai ohjaaja modifioi ne sinulle sopivaksi. Muutoin astangassa ei ole improvisaatiolle sijaa.

Olen ollut taas sellaisessa pöhöttyneessä jumissa, enkä ole vain jotenkin saanut itseäni itsenäisen astanga-harjoituksen pariin, joten ajattelin toisintaa tämän oman polkuni. Adrienella on aivan loistava 30 päivän haaste, 30 days of yoga, jossa kuukauden jokaiselle päivälle on video. Syyskuu mennään sillä. Lokakuussa pistän pystyyn Yrjönkadun Mysoren.

Namaste.

ps. Tämä teksti oli jo eiliselle, mutta netti tökki.

pps. Lähe messiin 30 days of yoga -haasteeseen!

Albert: How I found yoga. Namaste.