taidetta ja hyviä tapoja

Mikä viikko.

Pohjois-Karjalan ammattiopisto Outokummun kolmannen vuosikurssin opiskelijat ovat opintojensa loppusuoralla ja tällä viikolla on ollut päättötöiden aika.

En ole vähään aikaan elänyt näin intohimoisesti. Tarvon lumihangessa paikasta toiseen ja kamera on koko ajan olalla. Seuraan etuoikeutettuna, kuinka taiteilijat hiovat teoksiaan viimeiseen asti ja olen nähnyt kaikki yksitoista teosta kolmesta kuuteen kertaa. Uskomatonta. Vaikka välillä päässä ahdistelee ajatus, että pitäisikö minun tosiaan pystyä moiseen taidonnäytteeseen jo ensi vuonna, en anna sen pilata tätä hetkeä. Opiskelen tässä nyt niin kauan kuin minulla aikaa piisaa ja katsotaan mihin se riittää. Sitäpaitsi nyt toisten töiden katselu on ollut hyvin inspiroivaa ja opettavaista ja saanut luovat kanavat auki.

Intohimoisesta elämisestä tuli vielä mieleen Ted-puheet joita kuuntelin kaikki bussimatkat viimeisenä lukiovuotenani (ja kuuntelen edelleen). Sen lisäksi, että opin huomaamattani paljon hyödyllistä sanastoa, sain ajatustaimia, joita kasvatan edelleen. Yksi henkilökohtaisista lemppareistani viimeaikoina on ollut Emilie Wapnickin puhe multipotentiaaleista tyypeistä.

Toinen, jonka voisin katsoa vaikka joka päivä, on Amy Cuddyn esitelmä kehonkielestä. Katsoin sen myös aamulla linja-autossa matkalla englannin kirjoituksiin viime keväänä. Koululle päästyäni kävin täyttämässä vesipullon ja seisoin invavessan pöntön päällä kädet kohti kattoa. Sitäkin teen edelleen. Todelliset hyvät ja hyödylliset tavat ja työkalut jäävät.

Inspiroivaa viikonloppua,

Selma

Iina & Albert: Have I told you how I love Ted-talks?

7 juttua luopumisesta - osa 6: piirrä minut hiekkaan

Olen aloittanut elämäni aikana lukemattomia kertoja lauseen sanaparilla "minä olen" tai "minä en ole". Arvioisin heittämällä, että noin kerran päivässä siitä asti, kun olen oppinut puhumaan. Noin 6295 kertaa. Sillä sanamäärällä kirjoittaisi jo omaelämänkerran, mutta minä olen edelleen (ah, siinä se taas on) sitä mieltä, etten ole yhtään perillä siitä, kuka tämä Selma-tyyppi oikein on.

Hän on puhunut itsensä pussiin - monesti. Sanonut olevansa jotain, mitä ei olekaan - vahingossa ja tahallaan. Luullut väärin, osunut oikeaan, mutta kaikki on muuttunut taas. Toivonut olevansa jotain muuta. Tyyppi on pantannut tietyt adjektiivit itseltään - niitähän hän ei ainakaan ole.

Puhumattakaan siitä hämmennyksestä, kun hänen ystävänsä tuntuvat tietävän tasan tarkkaan, kuka hän on. Oma itsensä.

Kirjoitin viimeisimmässä runoillassa seuraavaa

- - mitä he näkevät minua katsoessaan
joku osuu kuitenkin oikeampaan kuin minä itse 

Syyslomalla kysyin isältä, iskä, millainen tyyppi mä sun mielestä olen. Sitten mietin, mitä kaikkea olisin voinut tehdä sillä ajalla, kun tongin omaa napanöyhtääni.

Tämä ensimmäisestä peroonapronominista, olla-verbistä, mahdollisesta kieltosanasta ja adjektiivista, taikka muusta nimikkeestä koostuva lause ei ole luotettava. Tiedemiehenä uskon vain mitattuun ja kiistattomaan informaatioon, mutta uskon myös sitä naista, jonka ystäväni tapasi Berliinissä. Nainen sanoi, että kaikki sanat ovat loitsumista. Psykologi kutsuisi niitä suggestioiksi.

Yksinkertaisuudessaan tarkoitan, että lauseella "minä olen hyvä tyyppi" voi saada paljon hyvää aikaan ja luonnollisesti "minä olen huono tyyppi" aiheuttaa paljon tuhoa. Lause ei aina kuvasta sitä mitä todellisuudessa on, vaan synnyttää sen. Adjektiivit ovat myös hyvin subjektiivisia, sillä me katsomme maailmaa eri tavoin. Näet kadulla kaunottaren, joka näkee peilistä hirviön.

Olen ajatellut kaikkien noiden lauseiden pyyhkimistä pois, tai sitä, että ne kirjoittaisi hiekkaan. Fraasista voisi rakentaa pidemmän, mallia "minusta tuntuu siltä, että tällä hetkellä olen [sana]". Oli miten oli, olen alkanut tietoisesti päästää irti minä olen -lauseista. En rakenna patoa niiden ympärille ja ajan aallot pyyhkivät ne pois. Uusia syntyy joka päivä.

Ja hei tiedenainen, minä en ole peruskallio, puhumattakaan siitä, että peruskalliokin muuttuu. Painoni on vaihdellut jopa kymmenen kilon välillä sen jälkeen kun en ole kasvanut enää senttiäkään, olen elämäni aikana kasvattanut arviolta kaksi ja puoli metriä tukkaa, ollut toisille lettipää ja toisille nutipää, oikeassa silmässäni on miinusta 4.50, vasemmassa 4.75, arvet vaalenevat ja katoavat, uusia hermosäikeitä syntyy ja aivosoluja kuolee.

Minua huimaa ajatus siitä, että minun ei tarvitsisi sitoutua mihinkään, mitä minä olen sanonut olevani. Joinakin päivinä voisin herätä kauniina, olla pistävän älykäs, heittäytyä epämukavuusalueelle, joka olisikin mukavuusalue, pukea maanataina päälle flanellipaidan ja tiistaina kynähameen, haastaisin itseni ja rikkoisin rajat, joita ei ole missään muualla, kuin siellä jossain hiekkaan kirjoitettuna. Luovun itsestäni ja saan minut.

Selma

Iina & Albert: Here I am, a lionhearted girl.

onneen pimeään

Kiitos Mealle sohvan ja kämpän ja koiran lainasta ;)

Toisinaan otsakkeita pyöritellessäni mieleeni tulee biisejä joita en ole välttämättä viimeaikoina edes kuullut, saatika että ne kuuluisivat millekään soittolistalleni. Mutta kun täällä Pohjois-Karjalassa tulee tätä nykyä lunta ja pimeää kello neljä, ei tämä Jipun ja Edelmannin laulama balladi ole sinänsä absurdi aivopieru.

Olen ollut tyytymätön viimeaikaisiin teksteihini ja jättänyt blogin hetkeksi hiljaisuuteen. Viikonlopuksi ei ole leimattu muuta kuin läänimatka Kuopioon, joten tavoitteena olisi avata muistikirja, suunnitella jokunen aihe valmiiksi, sekä kirjoittaa valmiiksi vähintään yksi. Voisinkin tässä luvata sunnuntaiaamulle aamupalan kylkeen jotakin. Minua myös suuresti kiinnostaisi, minkälaisia tekstejä juuri sinä haluaisit lukea. Proosaa? Leffa ja kirjajuttuja? Syvällistä pohdintaa elämästä ja oppimisesta ja sen sellaisesta? Vaate-, koti- ja DIY-hommia?

Olen ihan tyytyväinen, jos laaja paletti kelpaa, sillä kaikkia noita olen itse miettinyt. 7 juttua luopumisesta -sarjasta puuttuu vielä kaksi osaa, eilen vietin inspiroivan illan ystävien kotona (koti on kaunis ja istuimme Deko-lehtivuoren keskellä), viikonloppuna olen ostamassa maaleja omiin projekteihin, 21 päivän aamusivuhaaste tuotti kaiken holynpölyn lisäksi myös ihan kelpoja ideoita... Tulkoon pimeät illat ja kuulaat ja nietosten vaimentamat viikonloput: olen valmis.

S

Iina & Albert: Lost in translation.

kasvukipuja

Latasin koneelleni uuden kuvankäsittelyohlejman ja siinä on kaikenlaisia hauskoja vipstaakkeleita. Olen vakaasti sitä mieltä että oikea hyvä kuva on sellainen, joka ei kaipaa tietokoneella ehostusta. Rakastan yli kaiken vanhoja vakokuvia, etenkin todella vanhoja mustavalkoisia ja polaroideja -haluaisin itselleni polaroid-kameran! Niissä sattumalla on oma osansa ja niissä on vangittuna sellainen hetken suuruus, joka nykykuvista on paljouden ja helppouden takia kadonnut. Pidän kuitenkin askartelusta, intuitiivisten installaatioiden tekemisestä, visuaalisuudella leikittelystä. Uusi ohjelma on kuin uudet kuviosakset ja nippu vanhoja aikakausilehtiä.

Voi minua. Minulla ei ole tv:tä Outokummussa, mutta olen tämän viikon asustellut Mean kotona koira-nannyna ja täältä sellainen löytyy. En ole kaivannukaan vastaanotinta, enkä liioin yle teemaa  (jonka ohjelmia tsiigailen satunnaisesti areenasta) lukuunottamatta mitään, mitä siihen liittyy. Kun ei näe mainoksiakaan, niin ei tiedä mistä sitä jää paitsi, muka. Taidan olla ainoa, jolta on mennyt ohi Putouksen uusin tuotantokausi. Telkkarista on tullut mulle sosiaalisempi juttu, kun olen katsonut tiettyjä ohjelmia muiden kanssa. Meillä oli koulun Docventures-kerho ja parin daamin kanssa kokoonnutaan tiistaisin kello yhdeksän. Asianomaiset tietää, mikä silloin tulee yleltä.

Piti sanomani, että nyt kun olen viikon ajan asunut kämpässä telkkarin kanssa, olen mummo-tyyliin pitänyt sitä välillä ihan hyvikseni auki. Nytkin. Siellä pyörii Toy Story kolmonen, josta en ihan hirveästi pidä, mutta tykkään kuunnella lapsuuden tuttuja ääniä, etenkin Santeri Kinnusen charmikas nuotti, oh - sulan sille. Li Shang on yhä salaa unelmieni mies. Plus kun kuuntelee tän, niin saa hymyä ja puhtia päivään kuin päivään. 

Ja tässä kyseisessä lastenelokuvassa Buzz Lightyearilla menee asetukset sekaisin ja tyyppi on ihan holtiton. Niin, tämän absurdin ja kaukaa haetun aasinsillan on tarkoitus sanoa, kuinka minulla taitaa olla järjestelmän asetukset jonkinlaisessa päivitystilassa. Mielenlaadultani tasaisena tyyppinä on ollut tosi hämmentävää olla samanviikon aikana ihan hypessä ja syvissä melankolian vesissä.

Harvoin tulee tilanteita, jolloin pystyy vertailemaan omia tunteitaan näin. Kun olen siirtyillyt  melko nopeasti yhdestä tunteesta toiseen ja seuraavaan, olen tajunnut, että ne ovat kaikki toisilleen tasa-arvoisia. Eri tunteet tekevät toisensa näkyviksi ja niillä on funktionsa. Ei tietenkään ole mukavaa olla surullinen, vihainen, pettynyt tai turhautunut, mutta aina elämässä tärkeintä tai oleellisinta ole se, mikä on kivaa. Ikuinen auringonpaiste ei niin sanotusti vain tunnu lopulta miltään ja uskon ja toivon, että on tärkeämpiäkin tavoittelemisen arvoisia asioita kuin tasapaksu hyvä olo. Tämä on mielestäni myön rappeutumaan tuomitun hyvinvointivaltion perustavanlaatuisia ongelmia. Keskustelen niistä enemmän kuin mielelläni, mutta näillä ilta-aivoilla en kirjoita nyt enempää. Eiköhän sitä ole rönsyilty tässä jo tarpeeksi.

Loppuun jaan viisauden, joka on osoittautunut itselleni hyvin arvokkaaksi. Niin kuin rakas teatteriopettajani sanoi kipuileville opiskelijoilleen: Ota sitä tunnetta kädestä kiinni ja istu sen kanssa vastakkain.

Selma

error

Tänään kirjoitukseni aiheena on taitamattomuuteni bittien ja virtapiirien kanssa. Piristykseksi laitan väleihin vanhoja yhä turvassa olevia kuvia teemalla: Asiat joissa en ole kovin noheva.

Kaksi viha-rakkaus-suhdettani samassa kuvassa - tai oikeastaan kolme

 Kuinka paljon aikaa minulla ja varmaan aika monella muulla menee päivittäin siihen, että sitä tuijottaa koneen näyttöä joko kaikkensa kokeilleena tai yksinkertaisesti totaalisen neuvottomana? Ja kuinkahan paljon henkistä tasapainoa vahingoittavat ne mitääää-eiiii-lopetaaa-kohtaukset pitkällä aikavälillä? Mitä tää nyt teki- ja mitenköhän tuokin tehdään- sessiot aiheuttavat valtavan töyssyn työskentelyyn ja se siitä flowsta.

Kuvassa oikealla pipo, jonka purin kahdesti

Suhteeni teknologiaan on selvästi ristiriitainen. Ensisijaisesti se on mielestäni työkalu, ei itseisarvo. (Olemme keskustelleet aiheesta paljon luokanopettajana työskentelevän äitini kanssa, joka on huomannut samoja ongelmia työssään. Päivittäin menee aivan liian paljon aikaa muun muassa eri ohjelmien avautumiseen, salasanojen kirjoittamiseen ja kaikenlaisiin teknisiin pulmiin suhteutettuna saatuun hyötyyn. Loppujen lopuksi sosiaalisten taitojen jälkeen tärkeimmät asiat koulussa opitaan kuitenkin kynän, paperin ja kirjan kanssa. Liitutaulu toimii sähkökatkoksesta huolimatta.)

Monet loistoideani ovat tyssäneet kuvallisen ilmaisuni puutteellisuuteen

Olen varma, ettei koneeni ole tahallaan kiusanhenki ja että näin uutena se varmasti toimii sangen moitteettomasti. Erilaisten ohjelmienkin luojat ovat varmasti halunneet päiväpalkkansa lisäksi myös kehittää jotain oikeasti näppärää ja hyödyllistä.

Tälle abstraktiolle ei ole sopivaa kuvaa, mutta ajankäytössä mä olen useinmiten tosi onneton.

Niin kuin huonosti käyttäytyvän koiran kanssa, ongelma on oikeasti omistajassa. Tarkoittaen, että näissä asioissa minulta suurinpiirein puuttuu kokonaan peukalo. Itselleni tyypillisellä tavalla olen kuitenkin kahminut itselleni hommia, jotka minua kiinnostavat, en niitä joita jo osaan. Viime viikonlopun käytin tämän vuoden päättötöiden julisteen tekemiseen ja se oli tuskaa se. Koneellani ei ole muuta kuin Macin oma kuvaohjelma ja Picasa (josta aion hankkiutua mitä pikemmin eroon). Myönnän käyttäneeni julisteen tekemiseen myös Macin wordia vastaavaa Pages-ohjelmaa. Tulos oli hirveä. Lopulta käytin netistä löytämääni ilmaista ohjelmaa, jolla sain sentään säädyllistä jälkeä. Tiedän, että priimaa saadakseen pitäisi olla joku järjellinen ohjelma, mutta aloittelija ei viitsisi vielä satsata. Tyhmä paljon työtä tekee, viisas pääsisi vähemmällä sanonta viitannee minuun.

Selfiet - Selma, ei.

Tällä viikolla haasteet jatkuivat. Blogatessa olen tainnut hypätä niiden suohon. Kaveri kysyy, miksi blogini uudet julkaisut eivät päivity hänen seuraamiensa listalle. Minä kysyin samaa googlen hakukentältä. Netissä on aina joku, jolla on ollut sama ongelma ja melkein aina joku, joka osaa ratkaista sen. Hakusanojen asettaminen on vain oma haasteensta, kun ei itsekään tiedä aivan tarkalleen mitä ihmettä oikein tapahtui.

Askartelu - not

Näin kävi viimeksi eilen. Latasin Picasan syksyllä, sillä luin, että se on kohtalaisen hyvä  ilmainen olhjelma kuvin käsittelyyn. Ohjelman mielestä sillä kuitenkin on (ok, nyt personoin sen, mutta tietäisittepä miten raivostuttava se on osannut olla) vapaus ja vastuu olla koneeni the kuvaohjelma. Se on kaveri googlen kanssa ja varmuuskopioi kuviani johonkin google back up photo- ohjelmaan. Kilttiä sinänsä, mutta ei kovin kätevää, sillä ne ovat kaikki sekaisin siellä, myös kaikki poistamani huonot kuvat ja harhalaukaukset. Ja entäpä jos kuvitteellisesti vaikkapa haluaisin ottaa alastonkuvia, tai kuvata ihmisiä, jotka eivät halua kuviaan verkkoon missään muodossa? Viimeinen niitti oli temppu eiliseltä oli se, kun avasin ohjelman ja huomasin että se oli laittanut joka ikisen kuvani omaan kansioonsa omien kansioitteni lisäksi ja tuplammut. Tai niin luulin. Aloin raivon vimmalla poistaa näitä ylimääräisiä kansioita, kunnes minulle tuli paha aavistus. Avaan koneen oman kuvaohjelman ja järkytyksekseni näen sumeita kuvakkeita, joita ei voi avata lähempään tarkasteluun. Minun ratkaisuni tämän uppoavan laivan pelastamiseen on hommata ulkoinen kovalevy, pelastaa sinne kaikki, mikä pelastettavissa on ja poistaa sitten koneelta sekä kaikki kuvat, sekä Picasa. Lisäksi aion selvittää, missäs kaikissa ihmeen pilvissä kuviani onkaan tallentuneena ja olla niiden suhteen jatkossa paljon tarkempi.

Tein oman teatteridiplomini ohjaajana - siis, minä?

Mikäs perse edellä puuhun mennessä, siinähän oppii ja rapatessa roiskuu, mutta jatkossa en aio ladata niin innokkaasti ihan mitä tahansa ohjelmia, sillä vaikka kuvien selailu on mukavaa, en jaksaisi kovin usein käyttää päiviäni niiden uudelleen lajitteluun. Mieluummin kirjoittaisin vaikka hyvän tekstin  ja opettelisin kuvaamista (kuin vihoitteisin lapsellisesti asioille, joita en ymmärrä). Ai niin, olenko kertonut, että olen kiinnostunut myös graafisesta suunnittelusta ja musiikin tekemisestä koneella? Herää kysymys, aiheutanko itselleni tahallani mahahaavan. Ollapa nörtti. Sellainen tietokonevelho omassa lähipiirissä voisi olla myös ihan kiva. Mistä näitä asioita oikein voi opetella?

Selma

Iina & Albert: I'm such a mess.