jalkojen alla maa

Latasin taannoin instaan kollaasin jaloistani ottamista kuvista ja mukana tekstin tyyliin: "It seems that I'm more interested in my feet than my face".
Se on ihan totta. (Puhelimessani ei ole myöskään etukameraa ja näytän täydeltä dorkalta posettaessani eteisen peilin edessä. Heh.)
Jalkani ovat lempikehonosani, vaikka tietty ketään ei saisi suosia. Ei niissä koivissa taida olla mitään ihmeellistä tai viehättävää -päinvastoin.  Tavalliset räpylät. Lyhyt ja leveä jalkaterä. Kuivat kantapäät ja kovettumia päkiöissä. (Kerran kylläkin eräissä teatteritreeneissä Brendan tökki jalkapohjiani. "Näissä tanssijan jaloissa on sitä jotain.") Aina vähän sängellä. En handlaa korkeaa relevétä ja kävelen mieluummin hasbeeneissäni kuin miljoonan taalan kymppikoroissa. Tai oikeastaan vielä mieluummin lenkkareissa tai ilman kenkiä (haluisin kokeilla sellaisia paljasjalkakenkiä!)
Mutta ne vievät minua paikkoihin, korkealle ja kauas,  ja kertovat kun väsyttää. Minä juurrun jalkojeni kautta tähän maailmaan. Juurrun alaspäin ja kasvan ylöspäin. Tanssin.
Rakastan kävellä ilman kenkiä ja metsässä juoksenkin paljain jaloin. Kirmaaminen sateen pehmentämällä pururadalla ja sen jälkeinen hykerryttävä kihelmöinti jalkaterissä on parasta, mitä tiedän. Saan siitä sen tunteen, jota kaipaan lapsuudesta. Tiedättehän, sen, jossa unohtuu hetkeen, eikä mikään muu ole tärkeämpää.
Kevät on tullut, kun voi työntää varpaat multaan, kesällä kahlataan nurmikossa ja rantavedessä. Taas se ihana kutitus, kun talvella juoksee saunasta lumihankeen, pyörii ja kiljahtelee ja säntää takaisin saunaan ja nostaa jalat ylös.
Vitsi näitä meidän kehoja. Nyt tekisi mieli kirjoittaa käsistä, nenistä ja keuhkoista - ja bodyworlds-näyttelystä! Mikä kehonosa on sinulle se kaikista merkityksellisin? Mitä ilman et tulisi toimeen?
Puss och kramar

torkut ja terkut auringon alta

Eilinen lauantai oli paras vuorokausi pitkään aikaan. Käytin sen tehokkaasti heräämällä kahdeksalta ja skippaamalla nukkumaanmenon. Vaikka nukuin aamulla pommiin ja myöhästyin töistä, mikä yleensä aiheuttaa sellaisen tipahtaneen olon koko päiväksi, ei loppupäivä olisi voinut mennä toisin paremmin. Kiitollinen olo.


Vinkkini maailman parhaaseen päivään.


1. Herää aikaisin, jos et herää siihen, että joku ryntää huoneeseesi huutaen "Eiks sun työt alkanu 5 minuuttia sitten?!" suosittelen rauhallista heräilyä, teetä, venyttelyä, piipahdusta ulos ja kunnon aamupalaa.
2. Sitten kannattaa jo ryhtyä hommiin (huom. tämä on yksi maailman paras päivä, siinä toisessa ei vaihdeta yöpukua pois koko päivänä). Mene töihin tai tai tee joku projekti kotona.
3. Lataa hetkinen
4. Antaa palaa


 Kirjoitin aikaisemmin kavereiden näkemisestä, no. Eilen lähdin rinkkani kanssa kotoa ja tumpsautin sen jo pian maahan ystäväni Amandan luona, söin päivän toisen jäätelön ja tsiigattiin Amandan äipän riparikuvista kasarimuotia. (Niitä sporttiaurinkolaseja lukuunottamatta tyypit oli ihan hipstereitä.)


Sitten menin Roosan luo Helsinkiin ja ihastuin Munkkiniemeen, kävimme Seurasaaressa uimassa ja tehtiin kahden aikaan parhaita vohveleita joita olen ikinä syönyt.


Bussi Turkuun lähti viideltä, niin tuntui turhalta mennä nukkumaan. Kortinpeluu oli hauskaa väsymyshiprakassa. Hävisin kaikilla kierroksilla. Nukahdin heti bussissa ja  Turussa taapersin lähes suoraan laivaan. Menin nukkumaan jet lagiani aurinkokannelle. Makasin kuin mursu auringossa. Oli lämmin kunnes tuli kylmä. Ostin pastilleja ja liimasin ahterini ikkunalaudalle.


Vilkutan purjeveneelle.


Minun piti kirjoittaa matkustamisen ekologisuudesta ja eettisyydestä, mutta olemme ehkä molemmat nyt sitä mieltä, että huomenna sitten.


Selma

Ota silmä käteen ja katso

Hej alla.

Palasin eilen iltapäivällä töihin parin päivän vapaan jälkeen. En enää edes halua katsoa kesän alussa tekemiini to-do-listoihin. Voi kyllä, olisin halunnut kyllä opetella soittamaan pianoa ja tavata kaikkia kavereitani, mutta jotenkin olen tällä hetkellä todella uupunut kaikenlaiseen suorittamiseen. Vapailla olen nyt tehnyt asioita rauhassa ja sitä mukaa, kun ne tulevat vastaan. Voi olla, että taas kesän lopussa pidän itseäni ihan saamattomana. Ystäviä haluaisin kovasti, mutta ne parhana vieköön a) asuvat kaukana b) ovat aina töissä, silloin kun minä olen vapailla.

Siispä eilen aamulla ummistin silmäni vielä tunnin pituiseksi hetkeksi ja leipaisin sitten banaanileivän (banaania taas, haha, koska sitä nyt sattuu olemaan kotona paljon), josta tuli oikeastaan banaanipuuro. Mikäs siinä, hyvää oli. Juliakin tykkäsi. (Päivän sosiaalinen hetki 1/1.)

Kesän eksoottiseksi matkakohteeksi olen valinnut Ruotsin. Kaikki oli niin epävarmaa pitkälle kevääseen, joten en uskaltanut varata mitään matkaa ja nyt kesällä hinat ovat pompanneet pilviin. Oikeastaan olen tosi innoissani tästä pikku reissustani; viivyn pari päivää Tukholmassa, pari Gotlannissa ja pari Nynäshamnissa. Low-budjet reissuun kuuluu 55 euron laivalippu ja couchsurffaamista, jota en ole tehnyt ikinä ennen. Pakko sanoa, että jännittää vähän myös. Lähempänä sunnuntaita varmasti kokoajan enemmän. Ei pelkästään edes se, että matkalla tapahtuisi jotain kauheaa, vaan enemmänkin se,  etten osaa matkailla.

En ole sellainen rämäpäinen seikkailija, jollainen joissain unissani haluaisin olla. En osaa sanoa, tulisiko minusta edes sellaista, vaikka kuinka reissaisin. Matkusstaminen kiinnostaa, mutta minulla ei ole tullu siihen sellaista kuumetta, pakottavaa tunnetta, jonka moni varmasti tunnistaa. Molemmat isosiskoni  ovat sellaisia hc-matkaajia, ja joskus harmittelen, etten ole samanlainen. Mietin myös haluanko reissata ylipäätään sen takia, koska yritän matkia heidän askeliaan. Olen vastannut itselleni, että haluan matkustaa siksi, että a) haluan nähdä paikkoja ja oppia kulttuureista ja b) haluan nähdä itseni: miten matka vaikuttaa minuun, miten selviän, mitä löydän, miten kasvan. Ja vain matkaamalla minulle selviää, olenko matkaaja. (Sama logiikka siis kuin sen Outokummun kanssa.)

En koe, että minulla olisi toistaiseksi mitään sen ihmeempiä elämän neuvija annettavana kenellekään, mutta tämän haluan sanoa:

Kun et tiedä mitä teet, kuka olet, mistä pidät, mitä haluat, niin mene ja katso.Vastaukset harvoin löytyvät vain pohtimalla (voi luoja, minä tiedän, sillä olen sellainen vatvoja, että!) ja aina siihen ajatusmyllyyn tarvistee vähän vettä, jota pyörittää.

Vaikka olen usein kryptinen runoilijatyyppi, tykkään melkein vielä useammin selkeistä ranskalaisista viivoista, pampuloista, sydämistä ja alleviivauksista. Elämästään voi tehdä samanlaisia muistiinpanoja, kuin historiantunnista - kyllä, neonkeltainen alleviivaustussi on sallittu!

esimerkiksi:

Minä olen
-Selma
- ... ja tästä kohdasta eteenpäin alkaa mennä tosi vaikeaksi

Minä pidän (tämä voi olla helpompi)
- eläimistä
- hyvästä ruuasta
- luonnosta
- kauniskantisista muistikirjosta
- jne.

Selma

Paljon sulateltavaa, vähän sulatettavaa

Hei,

mahtavaa, että tästä tulee heti vatsani toimintaa raportoiva blogi (mutta palaan asiaan myöhemmin).

Minä ja muutama muu - Vaskivuorestakin sellaiset kolmesataa muuta! - päästiin kuulemaan 1.6. ne 12 koulussa vietettyä vuotta sinetöivät sanat: "Hyvät ylioppilaat, saatte painaa valkolakin päähänne."

Ja se oli todella siinä. Vaikka uskon, että tulen käymään vielä koulun jos toisenkin (elämänkoulua unohtamatta), ei mikään ole enää itsestäänselvää. Ei rutiineja, ei palaamista jonnekin kesän jälkeen. Ei tuttuja naamoja koulun käytävillä tai bussipysäkillä. En koskaan esittäytynyt sille tädille, jonka kanssa kului niin moni hytisevä minuutti talven pimeydessä- Huomautan, ettei tämä tunne humahtanut päähäni sen lakin myötä. (Olin ostanut ensin vahingossa liian pienen ja pidin sitä jotenkin ironisen huonona enteenä, että tämä vapauteni symboli puristaisi aivojani.) Abikevät oli katala - ainakin omalla kohdallani - sillä se loppui vaivihkaisesti. Vaikka oppitunteja ei enää ollutkaan, oli koululla vielä yhtä ja toista tehtävää. Kunnes ei enää ollutkaan. Hain peittoni Pajalta pois.

Tänään kuitenkin jo ikävöin pientä puristusta ja soitin isälle. Minulla oli päätös tehtävänäni ja isä on järkevin tyyppi, ketä tiedän. Olin vakaasti päättänyt pitää ansaitun ja hyväätekevän välivuoden, johon kuuluisi töiden ja tanssin lisäksi ainakin vähän lukiokursseja ja joku ihana matka. En ollut edes tämän kevään korkeakouluhaussa mukana (pikavisiittiä TeaKille ei lasketa!). Yhteisahaussa kuitenkin pistin paperit menemään Outokumpuun, tanssijan peruskoulutusta tarjoavaan kouluun Itä-Suomessa Kuopion ja Joensuun lähellä. Minulla ei ollut mitään aikomuksia, halusin vain nähdä sen.

Vietimme sitten siellä ystäväni kanssa neljä rattoisaa päivää (plus kahden päivän matkanteossakin oli oma hauska road trip-fiiliksensä). Ennen kaksipäiväisiä pääsykokeita koulu nimittäin järjesti niin ikään kaksipäiväisen orientaatiotyöpajan, jolle suuresti suosittelen menemään, mikäli Outokumpua harkitsee. Siinä oli sellaista hauskaa leirimeininkiä ja antoi myöskin ehkä vähän tuntumaa kokopäiväiselle tanssimiselle. Eikä tarvinnut sitten enää kokeissa jännittää muita tyyppejä, raatia tai muutakaan epäoleennaista!

Lähdin sieltä ajatellen: kivaa oli, mutta unelmieni välivuosi odottaa.

Kunnes.

Yhteishaun tulokset tulivat ja minä pääsin Outokumpuun. En julhinut, en kirkunut, mutta en myöskään tyynenrauhallisesti kieltäytynyt paikasta, niin kuin olin suunnitellut. Olin vain hyvin hyvin huolissani, sillä se ei ollutkaan niin helppoa. Jouduin päätöksen eteen ja hemmetti soikoon se on vaikeaa. Kokonaisuutta kun ei näe mitenkään läheltä, enkä minä valitettavasti ole sellainen joka vain kelluisi ja tekisi päätöksiä niin kuin hyvältä tuntuu. (Voi, miten monta kertaa tuon ohjeen sainkaan.) Ongelma vai on, etten tiedä, mikä hyvältä tuntuu. Elämäni tuntuu epäselvältä ilman kehyksiä, joiden kanssa on tottunut elämään.

Tänään olikin sitten viimeinen hetki pistää papaerit postiin. Itkin vähän, soitin sillä isälle, laitoin paperit kirjekuoreen ja halasin äitiä keittiössä. Ja vein ne paperit postiin. Otin paikan vastaan.

Alan rakentaa niitä kehyksiä itse. Sitä mosaiikkia. En lähden Outokumpuun ensisijaisesti tekemään itsestäni tanssijaa, vaan sitä mitä silloin toukokuun pääsykokeissa: katsomaan. 

Tämä oli melko puhdas järkipäätös. Suosittelen sitä sydänjuttua, jos se toimii sinulla. Omat perusteluni: sieltä voi tulla aina pois, mutta jälkijunassa sinne ei voi mennä. Lisäksi en halua päästää jänistä sanomaan kädet puuskassa mitäs minä sanoin, kun joskus harmittelen, etten mennytkään - edes katsomaan.

Kahtellaan, niin kuin eräs ystäväni sanoisi.

Loppuun jotain helposti sulavaa, sillä isojen päätösten edessä ja ylipäätään stressin alla kaipaa, jotain mahdollisimman helppoa, kuten lenkkeilyä metsässä, kutomista ja banaanijätskiä. Sen helpommaksi ruoanlaitto ei varmaan voi mennä, kun raaka-aineita on yksi, eikä mikään pala.

Resepti:
1. Laita banaani tai kaksi pakkaseen, pidä aina yksi pahan päivän varalle. (Pro-tip: ne vähän ylikypsymään päässeet kannattaa käyttää tähän + pilko banaani rasiaan)

2. Laita jäinen (kohmeinen) bansku tehosekoittimeen tai monitoimikoneeseen, myös haarukka toimii.

oikealla self-made raparperimehu, jolla kesän maku on taattu

3. Tadaa!

isoin ämmä - eli Miksi?

Nopeat kaksi vuotta ja kaksikymmentäyksi päivää.

”Blogin perustaminen on helppoa ja nopeaa! Klikkaat vain tästä ja tuosta, niin voilà, s’il vous plaït!”

Just.

Voi olla, että ehkä hippusen  verran tein asiasta vaikeamman kuin se oikeasti on, mutta henkilökohtaista kokemustani tästä prosessista on hyvin kaukana parista klikkauksesta, vaikka voin käsi sydämellä vannoa, että aikomukseni on ollut vakaa.

Mikä minua sitten pidätteli blogitaivaan porteilla? Pääpietarina toimin itse, myönnetään. Odottelin jotain ihmeen mystistä sopivaa ajankohtaa. Juu. Hassua, vai mitä? En kuitenkaan pidä mennyttä aikaa hukkaan heitettynä, sillä sen lisäksi, että huolellisesti puntaroin bloggerin ja wordpressin välillä (:D), aivoni ja minä olemme tehneet taustatyötä kysymyksen ”miksi” eteen.

Minulla on tällä hetkellä kysymykseen kolme vastausta. Yksi niistä on seuraavanlainen ajatusketju:

1.     Blogimaailma on niin täydellinen, liian täydellinen: kuvia, ihmisiä ja elämiä ei voi kun katsoa ylöspäin. Minullakin on omat lempibloggaajani ja rakastan heitä, mutta… Haluan täydentää kiiltokuvan kaunista blogimaailmaa kökkeröillä kuvillani ja epäselvällä olemisellani.

2.     Perustan sen sitten kun olen tarpeeksi hyvä kuvaamaan, olen mielenkiintoisempi ja valmis.

3.     Hitot.

Haaveilen myös yhteisöstä, mutta ei siitä nyt sen enempää.

Minusta on tärkeää, että kirjoittaja tietää itse edes jollain tasolla, miksi hän kirjoittaa. Määränpään, eikä reitinkään tarvitse olla selvinä, mutta on elintärkeää tietää miksi matkalle lähtee. Kirjoitan ja haluan julkaista tekstejäni, sillä se on minulle tärkeä itseilmaisun muoto ja haluan kehittyä siinä. Ihmiset ovat aina kertoneet tarinoita ja rakastan stooreja yli kaiken niin saduista dokumentteihin ja elokuvista instagram-kuviin. Jatkan muinaista perinnettä, sillä koen, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa. Sellainen on kutsumus.

Mosaiikki on minun matkani - ja toivottavasti siinä rinnalla kulkee myös sinun omasi. Jää näppäimistölläni murtui, kun tajusin, etten ole koskaan valmis bloggaamaan tai ylipäätänsä tekemään yhtään mitään tässä elämässäni, jos odottelen sitä kädet ja jalat ristissä. Enkä tule valmiiksi sittenkään. Luojat, tajuatteko miten helpottava ajatus? Elämä ei ole elementtitalo, jonka voi ostaa netistä ja saada kotiinkuljetettuna ja jota voi sitten nätisti ihailla loput ajastaan. Tonttiaan joutuu hakemaan kauan, eikä mikään estä muuttamasta (itse asiassa uskon, että kaikki on jatkuvassa muutoksessa, halusimme tai emme). Materiaalit, palaset, värit, tuoksut ja lempikirjat hyllyssä löytyvät palasina maailmalta ja elämän varrelta. En tarkoita, että on matkattava välttämättä kauas löytääkseen itsensä sieltä, mitä se ikinä tarkoittakin. Monesti ne suurimmat palaset ovat olleet kokoajan siinä tai jalkojemme juuressa, mihin emme ole osanneet vain katsoa.

Nyt. Jännittää. Pirusti.

Täältä tullaan.

Selma