tähtiä iholla

Tämä vuosi on ollut aikamoinen. Kevään voisi laskea yhdeksi ja syksyn omakseen. Teitä kuljettiin loppuun ja risteydyttiin uusille. Olen luopunut ja taistellut. Leijona ja kaniini ovat potkineet toisiaan ja nuolleet toisetensa haavoja.

Haluaisin merkitä sen kaiken jollakin tavalla. Haluan nähdä sen virstapylvään, jonka olen ohittanut, konkretisoida sen. Ja tietyllä tavalla, niin kuin mikään ei jää oikeasti vain yhteen aikaan, haluan sen seuraavan minua ja kuuluvan myös tulevaan.

Se jokin yhdistäisi kaikki ajat: eilisen, tämän päivän ja huomisen. Katso taaksepäin lempeydellä, tähän paikkaan hyväksyen ja huomiseen luottaen siihen, että elämä kantaa ja kaikki järjestyy.

Muste.

Tatuointi oli ilmiselvä valinta. En edes ajatellut korua tai mitään vastaavaa. Omaa puuta harkitsin, mutta minun viherkämmenilläni se kuolisi ja olisi sittä paitsi sidottuna yhteen paikkaan. Ajatus syntyi pikkuhiljaa itsekseen, mutta piirtynyt varmana kuin vuori. Minä tiedän, mitä minä haluan ja tämä tuntuu välttämättömältä. En ole vain hankkimassa nättiä kuvaa, se on oikeastaan toisarvoista.

Tatuoinnin hankkimisessa on kuitenkin omat logistiset ongelmansa: pitää löytää se oikea taiteilija ja aikaikkuna, jolloin ei tarvitse hikoilla joka päivä niin kuin Niagaran putous. Siihen asti katselen ilataisin näitä inpiskuvia:

Lisää kauniin minimalistisia tatuointeja

Lähde: etsy

Lähde

Rauhallista viikonloppua!

Selma

Iina & Albert: This lionhearted girl is going to have her mark.

P.S. Taidan avata suhdettani horoskooppeihin piakkoin lisää, joten älkää vielä päätelkö omianne.

voittaja nyt vähän riemuitsee vähän

Ja oppineena ja. Niistä molemmista olen nyt saanut osani taas hetkoseksi. Voitin nimittäin vihdoinkin taistelun nettiongelmaia kohtaan. Neljä laitetta ja lukuisia maailmaa parantaneita keskusteluita Elisan asiakaspalvelun kanssa. Tänään aamulla minut kouluun hyvästelivät neljä valoa. Vatsassa kihersi koko päivän, mutta en uskoaltanut toivoa, että tämä ihastukseni ei lähtisi lätkimään. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, naputettaan blogiin  ja huudatetaan Spotifya reilun kymmen megan edestä. Jes.

Minusta on hassua ja vähän noloa olla tästä näin innoissani, eihän hyvä nettiyhteys kuitenkaan ole mikään elämänehto, mutta minä olen hassu ja nolo ja tapellut näiden teknisten pulmien kanssa koko syksyn. Ai niin, mitä lupasinkaan itselleni, jos homma Yrjönkadulla saadan pelittämään: aloitan Netfliksin ilmaisen ensimmäisen kuukauden. Ah. Kirjahaaste taitaa jäädä siksi aikaa vähän varjoon. Olen kuitenkin reippaasti edellä omasta plänistäni joka tapauksessa: tässä kuussa luin Rikka Pulkkisen romaanin Totta joka totta vieköön on hienoimpaa suomalaista kaunokirjallisuutta, mitä olen hetkeen lukenut.

Kun minulta kysytään kirjavinkkiä, tarjoan yleensä näitä kahta: Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin (jolla minä herätin lukuharrastukseni eloon tänä syksynä), sekä Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Nämä kaksi miljoonasta muusta loistavasta vaihtoehdosta siksi, että ne sopivat mielestäni niin kirjahirmuille sekä ei niin lukemisen vauhtiin päässeille (Teemestarin kirja ei ole edes hirveän pitkä). Kirjat ovat sopivasti erilaisia ja minusta on hyvä tutustua niin oman maan, kuin ulkomaiseenkin kirjallisuuteen (ja jos kielitaito riittää, tai itseasiassa myöskin juuri sitä parantaakseen kannustan lukemaan alkuperäisellä kielellä. Eka sivu on tahmaisin, mutta seuraavassa luvussa ei enää juuri edes kaipaa sanakirjaa, kun suurinpiirtein ymmärtää.)

Huomaan kirjoittaneeni taas itseni puuhun ja kirjoita on ihana turista, mutta palaan vielä päivän  teemaan. Olen oppinut puhumaan puhelimessa, olenmaan sitkeämpi  ja handlaan liudan tietoliikenteeseen ja -teknikkaan liittuviä juttuja. Tämän lisäksi olen ottanut pikku harppauksen eteenpäin valokuvaajana. Olin viimeviikolla hommissa Yksin sateessa? -tanssifestariella kuvaajan hommissa, niin kuin nopeasti kirjoitinkin. Kyselin kollegoilta (kiitos!) neuvoja akuuteimpiin pulmiin ja luin netistä bussimatkoilla aukoista ja syväterävyyksistä, josta ovat olleen minulle melkoisen mystisiä asioita. Kohta on perusteoria hallussa ja ne hyvät kuvat tulevat kuvaamalla. Tässä muutama oma lemppariruutuni Yksin sateessa? -festivaaleilta. Keltatakkiset tyypit ovat koulukavereitani Outokummun ammattikoulusta pääosin toiselta vuosikurssilta. Kyseessä on Tomi Paasosen koreografioima Interventio, missä kaupinkitilaan tuotiin vähän eloa. Kuvat alla ovat Dialogue Dance Companyn teoksesta Neurasthenia, joka oli paitsi hyvin kuvauksellinen, myös itselleni sykähdyttävin esitys.

Selma

P.S. Iina & Albert: I've fought, won and learned a lot lately.

viikon kuva

Tämä kuva paketoikoon Yksin sateessa? -festivaalin. Kuva on viimeisestä esityksestä,  joka oli Dialogue Dance Companyn Neurasthenia.

Huh.

S

limbus

En suinkaan tarkoita sitä sitä hulvatonta seuraleikkiä, johon jollain kummalla tavalla liitän aina neonvärit.

Opin sanan varmaan noin kaksitoistavuotiaana ja olen siitä lähtien käyttänyt sitä kuvaamaan erilaisia välitiloja, vaikka wikipedia saanokin siitä seuraavaa:

Limbus (lat. limbus, engl. limbo; reuna) on katolisen teologian mukaan välitila, jossa ovat kastamattomina menehtyneet lapset sekä Vanhan testamentin hurskaat henkilöt

Matkalta kotiutuminen ja arkeen palaaminen on yhden sortin limbo, se tavallisin minulle. Ei tarvitse mennä edes kauas, mutta nyt jo kymmenen päivän poissaolo Outokummusta ilmenee kotonani hiljalleen pitkin lattioita leviävänä rinkkana ja kertyvinä sähköposteina. Itse olen vielä toinen jalka Rajamäellä, pikkurilli Helsingissä ja pää kääntyneenä Ikaalisiin.

Jollain lailla se on ehkä myös loman idea - hymyillä pitkien iltojen vitseille näinä päivinä, kun kaksi herätyskelloa herättävät pikimustaan huoneeseen.

Pidän ajatuksesta, että minä olen nyt palannut tänne. Siinä on jotain symboliikkaa. Että palaa.

Lyhyesti tämän viikon aatoksia - nyt minua kutsuu oikea valokuvauksen tulikoe. Otan kuvia neljästä Yksin sateessa? -festivaalin esityksistä Joensuussa. Huu!

7 juttua luopumisesta - osa 5: give up the ghost

Tämä biisi tuli ihan puskista mieleeni, kun tuijotin tyhjässä otsikkokentässä vilkkuvaa kursoria.

En olisi missään tekemisissä aivojeni kanssa, jos ei olisi ihan pakko. Ne ovat ihan hullut ja samaan aikaan ihan hullun mahtavat - meidän kaikkien aivot.  Pelottavinta niissä mokomissa on kuitenkin tämä: minä olen mitä minä ajattelen. Voidaan puhua suggestioista tai minätarinoista, jos termit ovat tuttuja ja sellaisia tykkää käyttää. Suggestiot saattavat olla joillekin tuttuja psykologian tunneilta tai mindfulness-jutuista, jos on semmoisia koklaillut. Minätarina taas yksinkertaisesti tarkoittaa sitä käsitystä, jota me ajatuksissamme kannamme itsestämme. Ajattelen jotain, ja pim - se muuttuu todeksi. Hyvä on, en minäkään ole saanut vielä itseäni teleportattua kouluun, mutta aivot pystyvät paljon parempaan - ja pahempaan. Minä ajattelen että tänään on hyvä päivä, niin tänään on hyvä päivä. Minä ajattelen, että minä olen ruma, niin rumaksihan minä siitä muutun. 

Ajattelu käy asenteen kanssa käsi kädessä ja ne ruokkivat toisiaan. Negatiivinen minätarina on kuin märkä villakangastakki. Se on raskas kantaa ja kastelee muutkin vaatteet. 

Niin kuin opettelen luopumaan ylimääräisistä kamppeista, sellaisista, jotka eivät hyödytä minua millään tavalla, ovat vain lasteina paikasta toiseen eivätkä edes ilahduta olemassaolollaan, olen alkanut harjoittella myös muusta turhasta irroittautumista. On pari tärkeintä. 

1. en pysty

Ei kai sitä mihinkään pysty, jos on jos valmiiksi sitä mieltä. Minulla tämän asenteen takana on lähes aina pelko pettymyksestä. Sain ystävältäni lahjaksi vanhan syntikan jo kaksi vuotta sitten, mutta se on ollut omistuksessani lähes koskematon. En vain uskalla aloittaa soittamisen opettelua, vaikka puhun siitä lähes joka päivä. Pelkän, ettei siitä tule mitään. En opi, turhaudun ja niin edelleen. 

1. vertailu

Teen mielelläni vaihtokaupat havainnoimisen kanssa. Olen huomannut, että niinä päivinä, kun on jättänyt vertailukakkulat kotiin, näkee muut ihmiset moniuloitteisempina ja kiinnostavimpina ja on itsekin paljon paremminvoiva ja pystyvämpi tyyppi.

     3.  pitäisi

Pakko ei ole kuin kuolla ja maksaa verot. Ihan karmea sanonta muuten. Tästä olen oppinut tähän mennessä sen, että yleensä, kun ajattelee, että jotakin on pakko tehdä, esimerkiksi pestä pyykkiä, opiskella, treenata ja syödä terveellisesti, alkaa yleensä ennemmin tai myöhemmin kapinoimaan tätä perustelematonta pakkoa vastaan. Mutta kun sanoo: hyvä on, tee mitä lystät, ui likaisissa pikkuhuosuissasi, alkaa nyt vaikkapa se tämän esimerkin pyykkikone näyttää ystävällisemmältä. Käänteispsykologia toimii. Aina. Ihminen haluaa tehdä päätöksen itse. 

Ei ole myöskään mitään mallia, minkä mukaan pitäisi elämänsä rakentaa. Minä pidän listojen ja ajatuskarttojen askartelusta, ja jos sinä kaipaat viikonlopulle jotain tekemistä, kokeile seuraavaa. Tee ajatukskartta itsestäsi, kuka olet, mistä haaveilet, ketä rakastat, mikä viehättää. Ota iso paperi ja anna kynän viilettää, leikkaa ja liimaa kuvia lehdistä, kokoa pinterest-kansio. Älä pysähdy, älä mieti, katso sitä vasta kun se on valmis. Havainnoi. Toista harjoite, mutta tee se ajatellen. Haluanko todella tätä? Olenko todella tällainen? 

Tällainen minä olen ystävän luota heränneenä

Aurinkoista viikonloppua

Selma

Iina & Albert: I’m teaching myself to give up some stupid thoughts and attitudes.

Somatic revolution

(This is a presentation text we were about to send to business idea competition, but time run out. Here’s the text anyhow, and I ask you to read it through and comment. About the content and structure if possible. I’m quite aware of the flaws in my English.)

Somatic revolution 

Our bodies are made to move. That’s a fact. Did you know, that even if we don’t or can’t, the same areas in our brain activate (mirror neurons) while watching other persons moving? 

Today we don’t often treat our bodies as we should. We sit. We sit at school, at work, at home. It may be hard to get moving. We say we don’t like, or we have pain somewhere. For some of us even the idea of doing sports causes the feeling of shame. Shame relates to our bodies (which we are’t maybe satisfied with) and our bodies and what we think about them is one of the main aspects of our self image.

Our bodies are a link between us and this world. That’s the strong belief of our team. And by losing the contact to our bodies we may lose the contact to this world. 

We want to courage the people to move, what ever suits them best. But once you’ve started to move, in a way you feel comfortable, you’ll never stop. I could promise that. We want to gather people together too. Move and share together. We want to study contact together; how to touch and how to be touched. When have you last time just laid next to someone in silence, or hugged? If you’re not a child anymore and living alone, those moments may be few. It’s a community of movement we need. 

Moving is a human right. It’s a main key for health, both physical and mental. And rights do not (at least they should not) depend on age, gender, opinion, status, profession or wealth. In our dreams we see all these different people moving together. Walking outdoors, playing games, doing contact improvisation and such - lifting weights, running and grinning if they like, but always smiling afterwards. People could gather their own clubs where they live. We are the spark, you are the flames. 

And this body image thing I mentioned? Let’s say you’ve decided to start moving. You’ll go to  gym, gymnastics class or jogging path and all you can see is this fit-craziness and competition everywhere. Of course this is just a caricature, but is has a clear point: most of us just wouldn’t dare to go to middle of those people. We are sensitive and we may be sore and hurt regarding to how we feel about our selves. Everything relating our bodies is very intimate and personal. Trust us, we know.

Our body changes all the time and it adapts to our way of life. All the time our cells are replaced by the new ones. Every body is beautiful and worth caring and every one is on your side. We recommend everyone to give up aims concerning some particular shape or number and  concentrate on something real and important. How would you take care of your friend, spouse, child? In a way, that you treat yourself? Right.

As much as we have an intention to create a club for anonymous movers, we want to welcome everyone. It’s not  a requirement that you have some difficulties or such. In ideal community people walk their own paths together: sharing and supporting.

How these ideas, which may sound a bit (or a lot) highflown to you are adapted to the real world? I must admit, that we don’t have a clear answer. Yet, I mean. Ideas we have lots. We could found organization which bases on volunteers. These volunteers could found local clubs and gather people together to walk, to talk, to do whatever they feel like doing. We could offer our help to 

corporations. We could have lectures. Internet-page, information banks, forum and information page for groups. Yet we have to make this all happen.

(Ok. So this is a sketch. Just written without a structure or anything. The competition closed already, like I said, but it would be good to have some kind of alignment for this what we’ve been thinking of. This is important and could come up as something one day. I’d like to send and spread this text somewhere when it is ready. So, give a comment.)

Selma Hopsu

P.S Pictures are from my cycling trip in the archipelago two years ago. I still had that long hair!

21 päivää

Noin neljä viikkoa sitten heräsin ja havahduin jotenkin tuttuun tunteeseen. Viime keväänä ajattelin, olisiko ollut maaliskuussa, että näin paljon tästä vuodesta on jo mennyt ja näin vähän olen saanut aikaan. Nyt tajusin, että näin vähän on enää jäljellä. Tiedän, mitän typerä ajatus se on, - varsinkin, kun koen, että oma henkinen vuoteni alkaa aina syksyisin, eikä sillä ole mitään tekemistä kalenterin kanssa. Mutta en mahda sille mitään. Tein kuitenkin niin, että jaoin nelisen viikkoa sitten loppuvuoden kolmen viikon jaksoihin.

aina siinä

Sanotaan, että 21-30 päivässä pystyy oppimaan ja omaksumaan elämäänsä uuden tavan. Olen jo pitkään kaivannut elämääni jonkinmoista sisäistä järjestystä: tapoja ja rituaaleja. Sellaisia huonoja minulta kyllä löytyy.

kun kävelen kylmänä aamuna pellon reunaan

Olen sen verran fiksu tyyppi, etten (enää) usko yhdessä yössä tapahtuviin muutoksiin. Ajatus tai tahtotila muutokseen saattaa kylläkin tulla rysäyksellä, mutta ajattelumallin, tavan tai minkä tahansa kestävä rakentaminen ottaa aikansa -ja vaivansa (pelkkä päätös ei riitäkään, opin viimeiseksi). Toisaalta ehkä lopulta pitkä prosessi säästää sinut vähemmällä, kun ei joka kerta aloita laittaen kaiken peliin ja yritä muuttua yhtäkkiä joksikin muuksi. Siinä väsyy, luovuttaa ja joskus yrittää taas uudelleen. Ja uudelleen.

tai pesen hampaita pukeutumatta

Mihin minä sitten ajattelin tänä loppuvuonna keskittyä? En tiedä tarkkaan, enkä toisaalta tiedä, miten se teille oikeastaan kuuluisi. Blogini ei ole päiväkirjani, enkä aio koskaan avautua lukijoilleni asioista, joista kukaan ei millään tavalla hyödy. Olen omakohtainen kirjoittaja, kirjoitan omalla nimelläni ja pohdin mielelläni kaikenlaisia asioita, arkoja ja rankkojakin, jos niikseen, mutta tavoitteenani on aina säilyttää tietynlainen toimittajuus ja tuottaa hyvää ja niin sanotusti keskustelevaa tekstiä.

lakanoiden painaumat risteilevät iholla

Mutta jos etsit omasta kyljestäsi uudelleenkäynnistysnappulaa tai huomaat ajattelevasi liian monta kertaa päivässä "sitten kun", kokeile ihmeessä samaa kuin minä. Minä en lupaa mitään, en myy mitään, enkä aja mitään muuta kuin rakkauden aatetta. Näin minä kuitenkin ajattelin tehdä: 21 päivää kerrallaan keskityn asiaan, johon haluan kaiken keskittymiseni kohdistaa. Taika, jos sellaista on, on siinä, että kahdessakymmenessäyhdessä päivässä huomaan, että tapa on juuri sellainen jota elämäni kaipasi ja se on tullut jäädäkseen tai että vaihtoehtoisesti tajuan, että tämä juttu, oli se miten hyvä tahansa, ei sovi minulle pitkässä juoksussa. Esimerkiksi: edellisen jakson ajan kiinnitin huomiota syömiseen, mitä söin, milloin ja miksi. (Kiinnitän edelleen, mutta 21 päivää saa riittää - tarkoittaen, että ruokaan liittyvät asiat ovat niitä, joita ei kannata pyöritellä mielessään kaiken aikaa.) Kolmen viikon tullessa täyteen valitsen itselleni uuden otsikon seuraavalle jaksolle.

talvi peittää polut

Tämän nykyisen nimi on aamusivut ja se tarkoittaa käytännössä sitä, että herättyäni pistän munakellon soimaan vartin päähän ja kirjoitan. Vinkin olin pistänyt korvan taa lukion luovan kirjoittamisen opettajalta. Niissä teksteissä ei ole toistaiseksi ollut mitään julkaisukelpoista ja tarkoitus onkin vain kirjoittaa sisällöstä välittämättä. Julkaisenkuitenkin tähän loppuun kevennykseksi erään runoillan helmen. Kirjoitimme minuuttirunoja  ja tämä on yksi niistä:

hämähäkinseitti auton ikkunassa 

joku tuudittaa itkevää lasta 

minä seison tiellä olkapää roikkuen  

veljeni juoksee kohti poliisia hoippuen 

Tehtävänanto ei edellyttänyt riimeilyä, mutta se tuntui hauskalta kun ei yleensä niin tee. Matalan kynnyksen runoilu, ja etenkin aukkorunojen tehtailu vanhan romaanin sivuihin on ihanaa!

Selma

Iina & Albert: I'm in the process of creating good habits to my everyday life. I've also become such a poet.

minä olen mitä olen

Samaan aikaan kun muurahaisten valloittama huonekasvi keittiössämme kuihtuu ja kuolee, minä käänteisesti kasvan uutta ja muutun. Hitaasti, mutta takuulla. Huomaan muutoksen itse. Näen sen tanssisalin peilistä, kun vedän verhoja niiden eteen. Vedin eilen hikeä nenään, mutta jaksoinpahan tehdä muutaman toiston enemmän kuin vielä viimeviikolla. Hämmästelen suihkussa kehooni hiipineitä kaaria.

Kehoni muuttuu sen mukaan, mitä minä teen joka päivä. Tätä nykyä minä tanssin sen ajan, minkä olen edelliset kaksitoista vuotta päivittäin istunut. (Opet, koittakaa itse joskus istua koko päivä. Vähemmästäkin kököttämisestä energiat laskee ja takapuoli puutuu.) Maailmani rakentuu liikkeellä olemisen ympärille: nälkä tulee hanakammin, keho on väsynyt, mutta kun liikkeelle pääsee, ei halua pysähtyä, joinakin iltoina lenkille on vain kertakaikkiaan pakko päästä, peilineuronini saavat minut kallistumaan, kun katson muiden tanssia ja niin edelleen. (Tiesittekö, että samat alueet aktivoituvat aivoissamme riippumatta siitä, liikummeko itse vai katsommeko muiden liikettä?)

Kuluneella viikolla teimme iltapäivisin kontakti-improvisaatiota ja kumma hyvänolontunne seuraili minua koko viikon. Nostin asian esiin ja muutkin olivat huomanneet saman. Kuka meitä koskettaa, kun me kasvamme isoiksi? Varsinkin me yksineläjät saatamme jäädä vaille, mikäli emme pidä huolta päivittäisen halikiintiön täyttymisestä. Sanon tämän käsi omalla introvertin sydämelläni. Viihdyn yksin ja rauhassa, mutta elääkseni minun on oltava muiden ihmisten seurassa. Elääkseni onnellisena minun on saatava olla todella lähellä ja kiitos tanssin, olen viimeviikolla kierinyt pitkin lattioita ja kavereiden kehoja lähestulkoon varastoon.

Tänään kaivoin kasvin ulos ruukustaan ja vaihdoin mullat. Viis siitä, että talvi tulee! Aina on oikea aika pelastaa sielu. Okei, vähän överisti sanottu, mutta en voinut jättää lausetta käyttämättä.


Sain muutama viikko sitten viestin sähköpostiin koulun taholta. USA:n suurlähetystö järjestää yritysideakilpailun. Vaikka olen löytänyt itsestäni yrittäjähenkisyyttä, en ole kova kilpailemaan, eikä bisneskään kiinnosta minua. Mutta minun sydämeni syttyy kehollisuudelle, hyvälle ololle ja liikkumiselle - etenkin ulkona ja mielellään myös muiden tyyppien kanssa (vaikka juoksulenkit metsään vain oman itsensä seurassa ovatkin kultaa).

Löimme muutaman koulukaverin kanssa viisaat päät yhteen eräänä saunailtana ja päätimme lähteä kehittämään tästä jotain. Tärkeimpänä esiin nousivat ajatukset siitä, kuinka hyvä olo omassa kehossa kuuluu kaikille, mitään ei saa tuputtaa, mutta kannustaminen ja olematon kynnys ovat must. Ja että rahasta ei saa olla kiinni. Tähtiä tavotteleva ajatus erilaisten ja eri-ikäisten yhdistämisestä on kaunis ja tavoittelemisen arvoinen. Ideat lensivät: kävely ja kahvikerho, viikonloppuretkiä luontoon, joogaretriittejä, pallopelejä miljoonaa eri laatua, tietoa anatomiasta ja terveydestä toimintaan piilotettuna, somaattista työskentelyä, koskettamisen ja kosketuksi tulemisen opettelua, ulkonäkö- ja suorituskeskeisen liikuntaskenen hylkääminen.

-- that’s the only person you have to live your whole life with Selma Hopsu - Manifesti 

 Vaikka kilpailusta ei tulisi mitään (sillä esimerkiksi aikaa on jäljellä enää aika vähän), olen tyytyväinen siihen, että kelat on saatu pyörimään ja olen löytänyt aiheen jonka koen tärkeäksi ja joka aidosti kiinnostaa minua.

Selma

Iina & Albert: It's vitally important to be touched every now and then.  I believe you know what I'm talking about. I also believe it should be a human right as well as feeling good in our own bodies.

kuulumisia kansien välistä

Syyskuun kirja oli Jonathan Carrollin Naurujen maa. Kuvassa näkyy Joensuun kulttuurikahvila Laiturin teekuppi ja sohva. Kävin muutama viikko sitten hengailemassa siellä ja viimeviikolla osallistuin uusien vapaaehtoisten iltaan. Kahvila on Joensuussa vanhassa asemarakennuksessa ja sisään kuuluvat junien kuulutukset, tarjolla on vegaanisia herkkuja ja meininki on ihanan rento. Haaveilen aina vaan työstä kahvilassa, joten satunnaiset viikonloppuvuorot ehkä helpottaisivat tuskaani.

Takaisin Naurujen maahan vielä hetkeksi. Kiitos ensinnäkin Tarulle vinkistä! Kirja piti otteessaan ja kerronta oli mielikuvituksellista ja mukaansa tempaavaa. Itselläni oli kuitenkin jokin henkilökohtainen ongelma päähenkilöä kohtaan, joten en ottanut kirjaa omakseni. Se oli hyvää viihdettä, vaikka taitaa olla aikaväärin sanoa kirjasta niin.

Lokakuu alkoi sanoilla "nainen juoksi häntä kohti". Kyseessä on Riikka Pulkkisen ylistetty teos Totta, jonka nyt viddoin kannoin kirjastosta kotiin. (Kyllä, isä, luen sen Seitsemän veljestä vielä joskus.) En muista milloin olen viimeksi lukenut suomalaista tuotantoa ja sitä olenkin ajatellut painottaa kirjavalinnoissani enemmän tai vähemmän. Menin ihan kupliksi, kun hesari joskus viime vuonna teki listan olikonhan se nyt finlandiapalkituista teoksista, vai sen vuoden ehdokkaista. Tuli sellainen olo, että täytyisi lukea ne kaikki. Eläköön suomalainen sanataide!