lauantai 3. syyskuuta 2016

aurinko tuli sanomaan hyvästinsä

sadonkorjuu (puolukoita on vielä)
saalis (huomaa kovia kokenut oikea vaelluskenkä)

valohoitoa

Paisteessa minä juoksin eilen elämäni ensimmäisen kerran 21,1 kilometriä. (Ja viimeviikonloppuna ensimmäisen kerran tanssin soolona 21 minuuttia - tässä on jotain tosi tyydyttävää numerosymboliikkaa.)

21 minuuttia sooloilua, 21,1 km juoksua, 21. vuosi menossa

Illalla täyttyi uusi tupa ystävistä. Istuin väsyneenä ja onnesta ymmyrkäisenä portaikossa ja katselin maailmaani. Kaikki mallillaan.

selma

keskiviikko 31. elokuuta 2016

jäähyllä

Yleisö kohahataa, kun alivoimalla pelaavan joukkueen uusi tulokas ajellaan poikittaisellla päin pleksilasia. Pelaaja katoaa pukuhuoneeseen, mutta ei aika hänen takiaan pysähdy. Peli jatkuu.

Minä olin jo ihan viime viikon vauhdeilla taklaamassa seuraavaa, mutta heräsin eilen kirvelevään kurkkukipuun. Hiljensin vauhtia. Kun tänään aamulla tallustin portaat alas kähisin kämppikselle, ettei tämä ole nyt kuolemansairas, mutta kiire parantua on sen verran suuri, että kahlitsen itseni termospullon, läppärin ja Oneironin kanssa sohvaan - ainakin puoleksi päivää. Helvetti. Tsemppiä kaikille syyssairastelijoille! Lapsena olin tuskin koskaan sairas, itseasiassa joskus toivoin, että olisi ollut vähän kuumetta, niin olisi voinut jäädä arkipäiväksi yksiin kotiin katsomaan piirrettyjä ja syömään jäätelöä - vaikka todellisuudessa, kun joskus oli kipeänä, piti juoda mummonmehua oksetukseen asti, kellon viisarit matelivat, yökkäri haisi taudille ja telkkarista tuli vain ostos-tv.

Vinkkini mukavaan (tai edes vähän mukavampaan) sairasteluun (tai miksei hitaaseen vapaapäivään)

1. Ruoka & Juoma
 Sairas ihminen saa syödä mitä vain mieli tekee, toistan: mitä vain, sillä keho käyttää ravinnon parantumiseen ja todennäköisesti sinun tekee mieli juuri sitä, mistä juuri sinulle on hyötyä. On kuitenkin taudinkuvia, jolloin ei tee mieli syödä, eikä esimerkiksi koirani syö ikinä sairaana mitään. Silläkin on funktionsa: kun kehon ei tarvitse sulatella ruokaa, se voi keskittyä taudin häätämiseen. Juoda kuitenkin pitää, oli mikä oli. Tee, kuuma ja haalea vesi, mehut, kaakao, liemet ja keitot, limppari - mitä vain. Muista valkosipuli, inkivääri ja hunaja. Try it all.

2. Leffat
Hankkiuduin minimalismisointiprojektissani eroon lähes kaikista DVD-elokuvistani. Maailmanloppua varten säästin kuitenkin kolme vitaalia: Taru Sormusten Herrasta-boksi (ekstrat!), Ylpeys ja ennakkoluulo, P.S. Rakastan sinua. Minulla ei ole netflixiä (eikä tule, sillä itsehillintäni hyvän sarjan säästelemiseen on onneton), eikä yle areenassakaan ole aina juuri sopivia filmejä, joten nämä kolme tulevat kulkemaan kanssani muutosta toiseen. Mikä on sinun turvaelokuvasi? Disney-animaatiot? Hayao Miyazakin elokuvat?

(Nyt bongasin Areenasta Tulikärkästen haudan.)

3. Kirja
Jos jaksaa pysyä hereillä, kannattaa lukea loppuun kirja, joka on ollut kesken puoli vuotta. Lue se.
Jos jaksaa kävellä kirjastoon tai aulis ystävä voi tehdä sen puolestasi, voisin suositella muun muassa seuraavia:
Fantasiaa (sopii kuin punainen nenä räkäiseen päähän)
J.R.R. Tolkien - Hobitti
J.K. Rowling - Harry Potter
Astrid Lindgren - Ronja Ryövärintytär, Veljeni Leijonamieli
Historiallista fiktiota
Anthony Doerr - Kaikki se valo jota emme näe
Markus Zusak - Kirjavaras
Tietokirjallisuutta
Matkakirjoista (joissa on upeat kuvat!) esimerkiksi Kari Poppis Suomelan Pohjois- ja Etelänapa-kirjat sekä Madventuresien hauskat julkaisut. Mikä sen parempaa kuin sängynpohjalta kadota maapallon syrjäisimpiin kolkkiin?
Itse pidän jostain syystä myös inspiroivien keittokirjojen selailusta, varkisnkin jos ruokahalu on ollut taudin takana kadoksissa. KausiruokaaVege!Sandron keittokirja - näitä plärätessä tulee todennäköisesti nälkä.
Tärkeintä on ettei kirja ole liian synkkä tai raskas lukea. Ei kuitenkaan haittaa, jos se sylissään nukahtaa. Katso kohta 6.

4. Sairastamisasema
Sänky tai sohva, jolla retkottaessa kaikki tarvittava on käden ulottuvilla. Simple as that.

5. Happi
Avaa ikkuna hetkeksi, käy tohveleissa pihalla, kävele korttelin ympäri.

6. Nuku. Auttaa varmasti ja aikakin menee mukavammin.

+ Minä jakelen täältä vain sympatiaa; jos olet sairas, mene lääkäriin.

Eiköhän me näillä nyt pärjätä. Ehkäistään, jos pystytään, mutta sairastetaan sitten mukavasti jos niikseen.

Selma


PS. Albert: I know you speak amazing Finnish nowadays, but here's for you briefly: Being sick sucks. 

lauantai 20. elokuuta 2016

metsän sylissä, vaarojen laella


Pitkospuilla unohdin muun maailman, asiat jotka odottavat ja omat kasvoni. Minä olin likaiset kädet, jotka pitelivät teemukia savuisessa kodassa. Minä olin jalat, jotka alaspäin vilkaistessani näin vievän minua eteenpäin, harppovan mutalätäköiden yli, kiipeävän vaaran harjalle. Minä olin hiki, joka huuhtoutui jokeen. 



Vaellus on itseluottamus, suklaata ja pähkinöitä. Hajonnut kengännauha, pysäyttävä maisema ja ansaittu uni. Käsittämättömän hyvää ruokaa, hien ja savun hajuiset vatteet (kaikki), tulen vieressä litimärkänä höyryävä kenkä. Vettä joesta, huumaava happi. Kanssavaeltaja.



Kaveri on laulujukeboksi, lainavaatteet, kantapäät edessä polulla. Kolmatta päivää samat letit, pissatauko ja väsynyt nauru. Hän on oma kaunista maisemaa, siinä alusta loppuun. Yksinäisyyden vastakohta, örkkijahti, Louise.  





Minne sitten menemme?

maanantai 8. elokuuta 2016

turnin' 20 (anyway)

Minä olen kirjoitellut jo pari viikkoa tekstiä työotsikolla turnin' 20, mutta jokin siinä on tuntunut hirveän raskaalta. Sen piti olla syntymäpäiväni superjulkaisu, minulta lahja maailmalle, syvästi vuosien täyttämisen tuntemuksia ruotiva teksti, mutta tässä minä olen, syntymäpäiväni aamuna, eikä valmista ole.

Se on ironista, sillä siitä se olisi kertonut. Keskeneräisyydestä, ajan tuhlaamisesta, häpeästä. kerron siitä näin: jättämällä sen teksin ja aikakauden taakseni (ehkä palaan siihen joskus, ehkä) minä paradoksaalisesti menen eteenpäin. Sillä aika tekee niin niin vääjäämättä ja minä sen mukana, saavutin minä siinä ajassa jotain tai en, mitä se sitten tarkoittaakaan.


Minä sanoin eilen ystävilleni kaiken, mitä sanottavaksi piti saada. Joko puhuminen tulee helpommaksi tai minä olen oppinut. On aika olla itsevarmempi.

Onnittelen itseäni päätetystä vuosikymmenestä, heitän sen kunniaksi rinkan selkään ja lähden peukku pysyssä kohti Kuusamoa, sinne poluille pohtimaan ja hengittämään uusilla parikymppisen keuhkoillani. Täältä tullaan trangiasafka, yöt riippumatossa ja Roosan kantapäät edelläni polulla.

Täältä tullaan syksy. Mitä kaikkea pidätkään sisälläsi.

Selma



lauantai 16. heinäkuuta 2016

kesäminä

Yleensä viimeistään elokuun pimenevissä illoissa se nostaa päätään: kesäminä, oma pikku mikkomallikaani. Sen tuntee kesäkuussa, kun pyöräilee uimarannalta kotiin yömyöhään, tai kun ritsalla istuu kaveri heinäkuussa. Kesäminä voi pukea aamulla mitä tahansa kukkamekosta mummon kaapista lainattuihin maalausvaatteisiin ja olla silti yksinkertaisesti awsome. Kesäminä unohtaa syödä tai täyttää mahansa jäätelöllä ja mansikoilla. Kaikki on mahdollista, tai ei ainakaan mahdotonta. Kreisiunelmille  ja -suunnitelmille on tilaa. Pari vuotta sitten minä säntäsin uimaan töiden jälkeen ja sulketaessani aallon alle koin ihan hullun vahvan tunteen, tai oikeastaan tiesin, että jonakin päivänäni minusta tulee kirjailija. Silloin tiesin, miltä kutsumus tuntuu. Minua kesäminä huvittaa, mutta se on ihana ja mahtava tyyppi, jonka paras ystävä haluaisin olla ympäri vuoden. 


Se kirjailijajuttu nyt esimerkiksi oli kuitenkin kesäminäni upeaa maailmaa ja minulle tärkeäksi tähdeksi käteen jäi kokemus siitä suuremmasta vedosta johonkin suuntaan. Sillä en minä kirjoita, niin kuin kirjailijaksi aikova kirjoittaisi. Minä en pyri siihen ammattiin (mutta en sano, etten koskaan). En tiedä, miten selittäisin sitä paremmin. Kesäminänä oleminen on kuin matkailua, hän tuntee elämän virran ja antaa sen viedä, hän fiilistelee kaikki tunteet parhaasta paskaan ja lipuu pois kesän loppuessa kuin Nuuskamuikkunen etelään. Aaltojen mentyä minä jään jäljelle ankkureineni. 



J.K. Eilen me olimme molemmat, kesäminä ja minä, yhtä mieltä siitä, että Seinabo Sey on yksinkertaisesti awesome. Alkoholista tahmaiset kädet, kaljalta haiseva paita ja vinksahtanut unirytmi  - she's worth it. Eli terkut Porista.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

ei savua ilman tulta

Minun isälläni oli Opel Astra, joka eläköityään päätyi mökille serkkujen ralliautoksi. Nyt se ei elää käynnisty. Isä sanoi, että autoparkaa olisi pitänyt käydä käynnistelemässä talven aikana. Se ruostuu, jos sen unohtaa. 

Tämä on allegoria. Jotenkin kirjoittaminen blogiin vain loppui ja aloittaminen tauon jälkeen tuntui joka päivä yhä haasteellisemmalta. Minusta tuntui, ettei yksikään ajatukseni soveltunut blogitekstin luomiseen. Lisäksi olin loppukeväästä niin ylikierroksilla, etten pystynyt istumaan alas ja ajattelemaan muuta kuin koulujuttuja tai sellaisia vammojani, joita en välitä ruotia julkisesti. 

Ah, tavallaan lupasin itselleni silloin blogin perustamisen aikaan, etten koskaan pyytele anteeksi sitä, jos katoan netistä. Sori kaikki olemattomat lukijani, etten ole kirjoittanut aikoihin mitään turhanpäiväistä. (Oikeasti blogipalvelun kautta pystyy seuraamaan, kuinka monta kertaa jokainen teksti on luettu ja sen datan perusteella kiitän tässä suurella kunnioituksella vanhempieni lisäksi myös juuri Sinua.) Minä en ole kuitenkaan luvannut itselleni, enkä kenellekään muullekkaan yhtään mitään. Kukaan ei elääkseen tarvitse minua. Vain siskoni tökki minua juhannuksena: ”Selma, mihin sun blogi on kuollut?” 

10 things which you can do to make your blog successful.

Noiden listojen kohdista minä en täytä yhtäkään täysin. Haluaisin toki ajatella että sisältöni on timanttista, mutta a) ei se aina ole, eikä mikään teksti ole koskaan täysin täydellinen ja jos haluaa julkaista vain täydellistä tekstiä, ei julkaise koskaan mitään, b) 8 of those 10 things consern something else than content.


Minä en aloittanut kirjoittamista mielessäni kuva itsestäni kuuluisana superbloggaajana, jolla on instagarmissa enemmän seuraajia kuin kotikaupungissani/-maassani on asukkaita, joka arpoo kerran kuussa lukijoilleen lahjan ja jonka kotiin satelee ilmaisia meikkejä, kirjoja, kahvinkeittimiä ja kutsuja eliitin kemuihin. Siinä kaikessa ei ole mitään vikaa, rakastan itsekin useita sellaisia, jotka täyttävät The Bloggaajan kriteerit. Mitä minä haaveissani näin, oli minä istumassa sunnuntaisin keittiönpöydän ääressä kirjoittaen. Dokumentoiden mikrokoossa elämääni ja maailmaa ympärilläni;  toivoen ja uskoen, että joku havaintojeni kautta saa omalle ilmiölleen sanat ja muodon tai uuden näkökulman. Unelmissani on sitten ihmisten ajatteleva ja keskusteleva yhteisö. Tiedän, että teen itselleni hallaa haaveilemalla moisia ja kirjoittamalla harvoin tai en koskaan, sillä se tunnetusti karkoittaa jopa uskollisimmatkin lukijani (Äiti, Isä, Sisko). No, kahtellaan, sanoisi kämppis.

selma
 
Lisää kuvateksti

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

jokavuotinen kesäpaniikki

Suunnitelmat, haaveet ja odotukset. Jos kesä olisi ihminen, se murtuisi moisen paineen alla. Kaikki kahdessa kuukaudessa ja sitten illat taas viilenevät.

Minä heittäydyin hulluksi, enkä hakeutunut palkkatyöhön. Suoraan sanottuna olen kauhuissani, sillä en tiedä, osaanko olla huolehtmatta huomisesta. Päätös oli kuitenkin tarkkaan harkittu. Totesin, että jos joskus voi lapsuuden jälkeen viettää rokulikesän, niin sen aika on nyt. Syksyllä odottaa varma paluu koulun, ilmaisen lounaan ja opintotukien ääreen. Nou hätä.

En minä aio koko kesää riippumatossa viettää. Näette sitten.

Uida aion niin paljon että kaulaani kasvaa kidukset.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Melkein kuin uusi



Kun kuulokkeissa alkaa soida SMG, tietää, että kevät on todellakin tullut ja kesäkin on jo nurkan takana.

Olen melkein kuin uusi.

torstai 28. huhtikuuta 2016

sky blue


Kamera - käy.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

jos et ymmärrä ilman selitystä, et ymmärrä myöskään selityksen kanssa

Kiitos vain.

Haruki Murakamin kirjan 1Q84 kaksi ensimmäistä osaa veivät minua ihan 6-0. En tosin vieläkän tiedä, pidänkö tarinasta vai en, mutta ehkä se ei olekaan niin oleellista kuin olen aina ajatellut. Oli päiviä, etten olisi halunnut lukea teosta, mutta en kertaakaan aikonut jättää sitä kesken. Siinä oli jotain niin kieroa ja kiehtovaa, että minun oli yksinkertaisesti saatava tietää, mihin se kaikki johti.
jos et ymmärrä ilman selitystä, et ymmärrä myöskään selityksen kanssa
 Näin sanoi kirjan toisen päähenkilön isä. Jos tarinaa oli muuten vaikea myötäelää, niin ainakin hahmot olivat useinmiten ihan yhtä kuistilla kuin minä.

En osaa selostaa mitenkään järkevästi, mistä teos kertoo (ja itselläni on vielä kolmas osa lukematta), mutta en ainakaan suosittele jättämään väliin, jos yhtään kiinnostaa. Murakamin tyyli on omalaatuinen ja jännä kuin outo japanilainen karkki, mutta myös hyvin helppolukuinen.

Ciao, nyt menen maalaushommiin.

Selma

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

hyvä kasvualusta

Pärjään eläinten kanssa aina mainiosti ja olen (ainakin olevinani) oikea viherhippi, mutta syystä tai toisesta kaikki vihreä kuolee käsiini. Ne kuivuvat, mätänevät ja nuupahtavat tai muurahaisarmeija hyökkää niiden kimppuun. Pitkäikäisin kaveri on tällä haavaa pikku kaktus, jonka ostin pari kuukautta sitten lälikaupasta. Olin varma, että se olisi paleltunut kuoliaaksi matkalla, mutta tämä tyyppi taikaa olla sitekää luonteenlaatua. Kiitos luottamuksesta.

Samaistun kaktukseen siinä mielessä, että kestän paljon kaikenlaista, enkä päästä ihmisiä helposti kovin lähelle. Kestän kuivuutta, pimeää aikaa ja viimaa. Kökötän multakökkerössäni odotellen parempia aikoja. Kadehdin salaa sitä piikkihärrymää, joka kulkee tuulen mukana sinne missä kaikki -ihmiset, elämä ja tilaisuudet- on.


Melkein joka kevät yritän kasvattaa jotain: basilikaa, paprikaa ja itseluottamusta. Lapsuudenkodissani kiskaisin sinä kevääntuoksuisena päivänä työhanskat käviin ja kuopsutin pihamaata koko päivän. Suututin taloyhtiön isännän vaimon kiskomalla maasta kuolleet karviaispensaat.
Kevätrituaaleihini kuului myös leikkimökin (joka tämänhetkisestä kohtalosta olen erittäin huolissani) kuuraus ja valmistelu kesää varten.

Tälläkin hetkellä keittiömme pöytää koristaa puolikas maitopurkki ja kanamunakenno, joista sormet ristissä toivon kasvavan jotain muutkin kuin hometta. Huoneeni on pitkittyneessä suursiivouksen tilassa, kun pohdiskelen kymmenennen kerran kalusteiden paikkoja ja suunnittelen kirjahyllyn maalaamista. Olen katsellut myös muita kämppiä ja ajatellut muuttoa kaupungin sisällä. Kaiken lisäksi koirakuumeeni on puolessa vuodessa äitynyt pahaksi ja tänään aamulla sain kuumekouristuksen, kun eräällä kodittomien eläinten sivustolla omistajaa etsi maailman sympaattisin kuusivuotias mäyräkoira.

En ole ajatellut mitään näistä,  se vain tapahtuu, sillä aavikolla on kevät ja kaktuskin alkaa ajatella kukkimista.

Lyhyestä virsi kaunis. Pistäkäähän nyt jotain itämään, oli se sitten ajatus tai siemen. Se on sitten kiva kesällä, kun on jotain upeaa mitä ihastella - jotain, mitä on ihan itse kasvattanut.

Niin ja ps. Kuopion puolimaraton on syyskuussa. Meikä ja muutama muu mimmi ollaan treenaamassa sinne. Lähde sinäkin, muistaakseni siellä on myös kymppi ja kävellenkin voi lähteä.

Iina & Albert: spring, dog poop and dead plants. i love it



sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

inhimillisiä tunteita

Niin kuin esimerkiksi nolostelua ja voitonriemua. Eivät niitä kaikista tavallisimpia, mutta eivät niin vieraitakaan kuin esimerkiksi mitä mustasukkaisuus on minulle. Jotenkin ne tuovat mieleen lapsuuden, eikö niin? Aikuisena, tai ylipäätään varmaan seitsemän vuotta vanhempana kaikki tunteet siirtyvät hieman ulkoa sisäänpäin. Sieltä ne sitten pilkahtelevat - silmistä.

Lapsuuteni kivuliain muisto liittyy ehdottomasti puisiin nojapuihin alakoulun pihalla. Telinettä kutsuttiin norsuksi ja siinä leikittiin kisaa. Minä harrastin niillä myös nuorallakävelyä sillä seurauksella, että kerran jalkani lipesi ja minä putosin puutangolle haaroilleni. Esitin, ettei mitään sattunut ja istuin koko loppupäivän ihan tuolin reunalla. Kotiin kävelin jalat hankalasti levällään, sillä ulkoiset häpyhuuleni olivat siniset ja turvonneet kuin mikä tahansa ruumiinosa sellaisen tällin jälkeen. Äiti tajusi lopulta ihmetellä kummaa käytöstäni ja se oli sitten terveyskeskuskäynnin paikka. Lääkäri oli sentään omalääkärimme sijasta nuori nainen, joka kertoi itse lapsena pyllähtäneensä kiukaan päälle. Sopertelen siitä huolimatta edelleen lääkäreille, niin puhelimessa kuin vastaanotolla. Oli vaiva mikä tahansa, minä olen nolo. Olen aina alasti läpivalaistuna, vaikka lääkäri tähyilisi vain valolla korvaani. Lähetän paljon rakkautta ja sympatiaa kaikille tähystetyille ja muille tutkituille.

Tämä tarina tuli mieleeni pötköttäessäni takapuoli paljaana urheiluhierojan pöydällä pääsiäislomalla. Selkä ei ole niin herkkä ja vaatii vain paidan riisumisen ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun minulta hierottiin mitään muuta kehonHoutosaa.  Annoin tämän ystävällisen miehenkörilään käydä alaraajojeni kimppuun, koska olin päättänyt niin jo etukäteen ja hyvä niin. Muuten olisi saattanut mennä pääsiäispupu pöksyyn, enkä olisi ehkä koskaan saanut tietää, miltä tuntuu, kun koko lantion seutu ei kiristä ja väännä miten sattuu, vaikkei se ilo niin kauan kestänyt kuin toivoisi. Olin reipas, enkä tehnyt asiasta mitään numeroa, sillä minä olen tanssija hemmetti soikoon, kroppa pitää saada kuntoon, enkä minä nyt kosketusta pelkää!  Kai. No niin. Housut pois. Onneksi ajattelin asiaa aamulla alushousuja valitessani.

   Tuttu sisäinen punastelu vaivasi minua koko ajan, mutta se heikkeni kyllä. Jutustelimme mukavia ja niitä näitä ja minä otin opikseni niin paljon kuin mahdollista, sillä mielelläni teen itse duunia sen eteen, ettei minun tarvitsisi jatkossakaan heittäytyä fyssarin pöydälle gordionin solmuna. Jossain vaiheessa minä kerroin, että minä olen vältellyt urheiluhierojan vastaanottoa. Mies nappasi vihjeeni ja  vastasi leppoisasti, niin kuin minä jo tiesinkin: hän näkee kaikenlaisia kehoja työkseen. Toisille jo pelkkä puseron riisuminen vaatii suunnatonta tahdonvoimaa, kun taas toiset ovat heti ilkosillaan ja kysyvät miten päin pöydällä olisi tänään tarkoitus maata. Keho on herkkä kanava suoraan meihin itseemme (tämä on minun lauseeni) ja kokemuksemme siitä ei voi olla mitään muuta kuin subjektiivinen ja omien ajatustemme värittämä. Mies kertoi, että hänen vastaanotollaan käy tyyppejä, jotka saattavat olla täysin tikissä, mutta näkevät itsessään kaikenlaisia vikoja ja puutteita, sekä niitä, jotka eivät kaikkien standardien mukaan ole täydellisiä, mutta pitävät itseään sellaisena. Sitten yli sata kiloa aikuista miestä nojasi jumiin vasemmassa pakarassani ja minä yritin hengittää.

Reilun tunnin jälkeen tunsin suurta kiitollisuutta sekä pientä lämpöä sydänalassa. Jospa sitä opettelisi rakastamaan itseään vähän enemmän ja häpeämään kaikkea enemmän vähemmän.
    Menin kotiin ja julistin niissä fiiliksissä isäni avovaimolle, että tästä alkaa hyvä kevät. Nyt, viikkoa myöhemmin, olen edelleen samaa mieltä, mutta sillä erotuksella, että tiedän sen hyvyyden olevan ratkaisevasti minusta itestäni kiinni.

Olin jo lopettamassa tätä tekstiä, mutta tajusin maininneeni myös sen voitonriemun. Ihana tunne aidoimmillaan. Parhaimmillaan silloin kuin on voittanut itsensä ja tehnyt jotain uutta, erilaista ja yllättävää. Opettajamme joskus huutaa kesken improvisaation, että yllättäkää itsenne! Studion suljetussa ympäristössä se on helppoa ja turvallista, mutta sen ulkopuolella pohdin ja lähes järjestelmällisesti jälkeenpäin epäröin ottamiani askelia. Vaikka eihän metrin jälkeen voi edes tietää, onko oikealla suunnalla, kun ei niin lyhyt matka näy liikkeenä kartalla.
    Minä tunnen voitonriemua joka kerta, kun olen juossut kovempaa ja kauemmin kuin ennen, kiivennyt korkeammalle, julkaisen blogitekstin ja kun yleisö osoittaa suosiotaan. Olen voittaja kaataessani ensimmäistä kertaa puun järven jäälle  ja soittaessani sellaisen aikuisten ihmisten puhelun lääkäriin tai verotoimistoon. Ylitän maaliviivan joka kerta kun katson peiliin ja siellä on hymyilevä nainen. Se vasta voitto onkin.


Ah! Iina & Albert: winner takes it all, including happiness




sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

dominot

Tove Jansson
Kysyin eilen opettajalta, että mihin sitä kannattaisi oikein keskittyä, kun tuntuu, että kaikki on kuin jo kaatunut dominorivi - miten nostat yhden pystyyn sieltä välistä? Kysymys koski siinä tilanteessa minun tanssijan kehoani, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna keskustelu oli hyvinkin filosofinen. Sitäpaitsi: kaikki kehojutut ovat hyvin henkilökohtaisia ja heikko lihas tai väärä linjaus jossain saattaa alkaa tuntu siltä, että minä olen heikko ja väärin.

Keskittyminen yhteen asiaan kerrallaan on avain, oli asia mikä tahansa. Jos yrittää kaikessa parhaansa samanaikaisesti ei saa muuta kuin päänsä kipeäksi ja pahan mielen. Myös tietyiksi ajanjaksoiksi sitoutuminen saattaa helpottaa ikuisuusprojektikierteitä. (Aiheeseen liittyy tämä inspiroiva TED-puhe.) Ei kuitenkaan kannata olla uhkarohkean epärealistinen, esimerkiksi koko elämänsä muuttaminen kuukaudessa kannattaa unohtaa. (Been there, done that. Not working. Not at all.)

Itseään voi myös harhauttaa. Jos tuntuu, ettei elämässä pääse eteenpäin sen millään sarakkeella, voi kokeillla itselleen joku suhteellisen kumman projektin ottamista, oli se sitten 30 päivän kyykkyyhaaste tai isoäidinneliöiden virkkaus. Huom. tämän sivuraideprojekti ei missään nimessä saa viedä liikaa aikaa tai aiheuttaa ressiä. Parhaimmillaan se eteenee nopeasti, aiheuttaa hyvää mieltä ja onnistumisen tunnetta verrattain lyhyessä ajassa.


Frida, tietenkin
Sanotaan, etteivät aivot tarvitse kunnon unta kummempaa lepoa, mutta vaihtelua ne tarvitsevat. Juuri julkaistiin taas joku uusi tutkimus, joka osoitti sen, että vanhanakin kannattaa laittaa itsensä tai läheisensä oppimaan jotain uutta, sillä se voitelee aivoja. Olen sitä mieltä, että joskus kannattaa pitää sellainen päivä, ettei vaihda pois yöpukua ja tunnit saavat kulua hitaasti, mutta muuten elämänsä kannattaa käyttää siihen että tekee jotain. 

Sen jälkeen, kun lapsena lakkasin pelkäämästä kuolemaa, olen pelännyt sitä, että elämäni valuu hukkaan kuin vesi sormien välistä hiekkaan. En saa sitä takaisin. En jätä jälkeä.

Joten älköö tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä ja monet muut sanovat. Minä en ole koskaan opetellut soittamaan mitään sen jälkeen, kun sello vietiin käsistäni kahdeksan vuotiaana, en ole koskaan alkanut kirjoittaa mitään pidempää juttua, enkä päästänyt ketään liian lähelle. Projektini ovat kadunlaitaan rakennettuja julkisivuja, todellista taloa sen takana ei ole. Koska minä ehkä alitajuntaisesti pelkään sitä, että epäonnistun ja yrittämiseen kulunut aika haihtuu ilmaan niin kuin se kivennäisvesi siellä Saharassa. Niinpä minä elän virtuaalielämää oman pääni sisällä ja kuvittelen, millaista elämää eläisin sitten kun jumala tulee odotushuoneeseen, avaa minulle oven ja sanoo: "ole hyvä kultaseni, tästä se nyt alkaa". 

Tervetuloa tähän kauniiseen sunnuntaiaamuun. Minä olen Selma. Hei Selma. Ja minulla on ongelma.

Kaikella rakkaudella,

S


Herra Tolkien







Kuvat kalastin pinterestistä, linkit kuvateksteissä.


 

tiistai 8. maaliskuuta 2016

siis sä syöt mitä


Kävelin kerran kämppäkaverini kanssa kotiin. Mietteliään hiljaisuuden rikkoi hänen kysymyksensä:
Mikä logiikka sulla on tossa, että mitä sä syöt?
Sanopa muuta.

Yläasteikäisenä kinastelin vanhempieni kanssa, sillä haluaisn lopettaa punaisen lihan ja lintujen syönnin. Yläastelaisten tyttöjen joukossa eli lihan inhon buumi, mutta minä olin tosissani. Luin kirjastossa Animalian lehteä ja katsoin youtubesta niitä oksettavia videoita. En haluannut olla mukana maailmassa, jossa elävät, kokevat ja tuntevat luontokappaleet ovat osa koneistoa. Toisaalta minua raivostutti suunnattomasti, kun nämä tytöt heittivät koulun eväsleivän välissä olleen kinkun roskiin.

Kertomus tiivistää minun sisäsyntyisen logiikkani, joka on kantanut tähän päivään asti. Vain se, miten milloinkin tulkitsen tätä logiikkaa, on muuttunut.

Olen ollut tyttö, joka ei halunnut laittaa mitään eläinperäistä asiaa elimistöönsä.

Olen ollut tyttö, joka söi melkein mitä vaan, jos se oli menossa roskiin.

Olen ollut tyttö, joka söi isän pyytämää sorsaa ja possun ribsejä hienossa ravintolassa. Eli harvoin.

Olen ollut tyttö, joka ei halunnut syödä vehnää eikä sokeria.

Olen ollut tyttö, joka söi melkein liian terveellisesti

ja se, joka söi iltaisin kaiken, minkä käsiinsä sai.



Kaiken tämän jälkeen olen pistänyt ainakin seuraavat asiat merkille

  • Typerät nyrkkisäännöt ovat typeriä (Niin kuin se iän ikuinen olet mitä syöt. Minä ainakin olen lihaa, verta, luuta,  rasvakudosta ja 70 prosenttia vettä.  Olemassaoloni todistaa ainakin minulle itselleni sen, ettei sieluani mädätä se, mitä panen suuhuni, mutta se, missä kondiksessa sieluni, - tai mikä lie - on, vaikuttaa siihen, mitä syön. Se on kyllä totta, että hyvästä ruoasta tulee parempi mieli. Paino sanalle hyvä.)
  • Ekologisuus on kaikin puolin järkevää, mutta minä en ole roskatynnyri.
  • Mitä enemmän ruoasta stressaa, sitä enemmän siitä stressaa. Se on vaikea yhtälö.
  • Ruokariippuvuus ei ole yhteiskunnallisesti hyväksyttävää, anorektikon "itsehillintää" kadehditaan salaa.
  • Tahattoman empiirisen tutkimuksen mukaan ihmiset kehuivat ulkonäköäni enemmän kun olin kapoisempi.
  • Ihmiset huolestuvat laihtuvasta ihmisestä, mutta eivät lihoavasta.
  • Sokeri ja puhdas venhä tekevät yhtä huonoa kuin väitetään, mutta äidin leipomaa pullaa tämä sääntö ei koske. Äidillä on taikaa käsissään.
  • Ei ole mielekästä eikä järkevää kieltää itseltään asioita, varsinkaan suklaata.
  • On palkitsevampaa ja pitkällä jänteellä järkevämpää miettiä ja fiilistellä tilannekohtaisesti, haluan uskoa, että opin, milloin kehoni pieni ääni sanoo: hmm, ei kiitos, muru
  • Rakastuin juoksemiseen, sittenkin
  • Kaikki tämä on tehnyt minusta hyvän kokin, tai ainakin intohimoisen
  • On parempi, että mahdollisimman moni innostuu kasvissyönnistä ja vähentää lihankulutustaan, kuin että pieni ja pippurinen ryhmä mutustaa toiselta puolelta maapalloa kuljetettuja valmisteitaan. (Kärjistys. Mainitsen sen, sillä luin lehdestä, että ihmiset eivät tajua sarkasmia netissä.) Kaikille suosittelen Michael Pollanin ja Jonathan Safran Foerin kirjoja luettaviksi (klikkaa kirjailijan nimeä avataksesi linkin), sillä he osaavat pohtia asioita rationaalisesti ja heidän tarjoamansa tiedot ja ajatukset ovat hyviä.
  • Hyviäkin nyrkkisääntöjä on. Niin kuin esimerkiksi sellainen, että pidä itsestäsi yhtä hyvää huolta kuin parhaasta ystävästä tai rakastetusta. (Ei niin kuin parhaasta rakastetusta. Haha.)





    minä


lauantai 20. helmikuuta 2016

kaikki yhden ja yksi kaikken puolesta

Severille, Iinalle ja Hannille

Niin minä aloittaisin lastenkirjan.

Lapsena pitää omia sisaruksiaan ainakin ääneen sanotuissa lauseissa enemmän kirouksina kuin siunauksina. Siskojen tilalle haluaisi isoveljen, veljen tilalle haikailee suloista pikkusiskoa (tai vähintään pukee pikkuveikan päättäväisesti mekkoon). Sisko vie kaapista vaatteet, joita oli kommentoinut ihan kammottaviksi silloin kun ostit ne. Omilla sisaruksilla on raastavan ärsyttäviä tapoja, kuten leivänmurusien jättäminen pöydälle ja mehun purskuttaminen. Tappelussa lempibarbilta irtosi pää. Päiväkirja löytyy avonaisena väärästä paikasta. Kuopuksesta ei ole läheskään niin paljon valokuvia kuin esikoisesta. Silloin antaisi mitä vain siitä, että saisi olla edes päivän ainoa lapsi.

Eikä sitten kuitenkaan, ei ikimaailmassa.

Pyörryttää jopa ajatella elämää ilman henkilöitä jotka ovat olleet vastuussa minun kasvattamisestani. Koen, että vasta heidän jälkeensä tulevat ystävät ja vanhemmat. Valtava lohko siitä, mitä minä olen oppinut tytöistä, pojista, ihmisuhteista ja elämästä sekä maailmasta on peräisin kolmelta tohelolta. Toisen puoliskon olen oppinut Greyn anatomiasta.


Mitä sisarukseni ovat opettaneet minulle

- jakaminen. Minä, toinen siskoni ja veljeni jaoimme lastenhuoneen vuosien ajan. Oma rauhani ei ole riippuvainen omasta tilasta, tai en ainakaan vaadi kovin suurta paikkaa. Yhteinen tila voi hyvin olla kaikkien oma ja silloin neliöitä on enemmän kuin pohjapiirroksessa. En ole ollut myöskään koskaan kovin tarkka siitä, meneekö kaikki aivan tasan viimeistä pullaa ja joululahjaa myöten. Menevät ne - ennemmin tai myöhemmin.

- yhteistyö. Harvoja asioita, joista olen tosissani kannellut vanhemmille, ovat olleet epätasaisesti jakaantuneet kotityöt. Mielestäni kaikkien on osallistuttava parhaansa mukaan. Hämmentävän iloisia ja kirkkaita muistoja minulle ovat myös kaikenmaailman siivous- ja talkoopäivät. Se kun tehdään yhdessä ja saadaan aikaan jotain sellaista, mihin ei itse pystyisi.

- kuunteleminen. Aina ei tarvitse sanoa mitään. Tärkeintä on antaa ymmärtää, että sinä olet siinä, etkä ole lähdössä pois. Tämän olen oppinut kantapään kautta.

- arvostus. Toisen ihmisen arvostaminen on korvaamatonta. Varsinkin sellaisen, joka arvostaa sinua, vaikkei tekemisiäsi aina ymmärtäisikään.

- yhteenkuuluvuus. Eroperheessä sisarusten väliset suhteiden ehjyys korostuu. Vaikka kuinka elämä pistäisi pään pyörälle ja kaikki tavarat ja lelut ovat kahdessa paikkassa, on aina jotain mikä pysyy ja jokin mihin kuuluu.

- asioiden selvittäminen ja sopiminen. Ystävät kasvavat erilleen ja se on osa elämää, mutta sisarussuheesta ei voi kävellä ulos. Tätä minä olen opetellut viime aikoina. Yhteenlaskettuna minun ja sisarusteni välillä on ollut kymmeniätuhansia kilometrejä. Lapsista on tullut nuoria aikuisia ja me olemme muuttuneet, kasvaneet ja kolahdelleet. Olemme vuoden poissa. Toisen elämään tulee joku suuri. Emme enää työnnä toisiamme alas sohvalta ltaisin. Mikä pitää meidät koossa?



P.S. Päivän fakta:  maapallon ympärysmitta on
    40 075 km




lauantai 6. helmikuuta 2016

Kerro sinä mitä tapahtui

Junamatkalla pohjoisesta raidetta pitkin etelään , minun edessäni istuu tyttö. Hän näytti keskellä talvea kotinsa menettäneeltä myyrältä. Vasen poski oli turvonnut ja silmä näkyi vain pienenä viiruna. Vaikka toinen puoli kasvoista oli koskematon, oli ilmeistä vaikea saada mitään selkoa. Oli yllättävän vaikeaa kohdistaa katseensa siihen yhteen siniharmaaseen silmään. 
Silmänalunen oli muuttumassa violetiksi sisäreunasta alkaen. Hänen vierellään penkillä oli tismalleen samanvärinen rinkka, sylissä suljettu matematiikan kirja ja takana jo satoja kilometrejä raidetta. Kuka hän on? Jos tämä olisi elokuvaa, minä ostaisin hänelle kahvin ravintolavaunusta, jututtaisin häntä ja meistä tulisi ystävät loppuelämiksemme. 
Minä istun hiljaa, katselen häntä vaivihkaa ja kuvittelen. 
Ilmeisin vastaus olisi, että äkkipikainen poikaystävä löi ja tyttö on matkalla vanhempiensa - ei, ystäviensä luo evakkoon. Hän ei palaisi, sen näki siitä, miten hän katseli ohi viliseviä puita ja kaupunkeja.  
Mitä jos hän onkin nuori seikkailija? Palaamassa pitkältä matkalta. Hän on vaeltanut maailman halki ristiin rastiin ja on nyt loppusuoralla. Isä osti hänelle lipun kotiin, omansa hän sanoi irti. Viimeyönä hän löi päänsä pimeässä pyydystäessään roskiksesta syötävää.  
Ei, hän on sittenkin kuolemantuomion lääkäriltään saanut tapaus. Lääkäri itki, hän käänsi katseensa pois, pakkasi tavaransa ja lähti sairaalasta seuraavana aamuna. Turvonnut kohta on pahanlaatuinen kasvain, joka vie ensin hänen näkönsä, sitten henkensä. Hän opiskelee, vaikka tietää, että tuskin elää kevääseen. Jos antaa pois toivon huomisesta, voi samantien hypätä junasta. 
Liian ilmeistä draamaa, olen katsonut liikaa Greyn anatomiaa.  
Sanottakoon, että hän harrastaa näyttelemistä pikkukaupungin sissiseurueessa. Eilen oli viimeinen näytös ja adrenaliinihöyryissä voi tapahtua kaikenlaista arvaamatonta. Feikiksi tarkoitettu lyöminen tulikin sydämestä. Tanssikohtauksessa heilahti kyynärpää. Joku potkaisi lattialta kengän. 
Tai kuulukoon hän Suomen nuoreen lupaavaan ja nousevaan urheilijakaartiin. Eilen alle 20-vuotiaat naiset taistelivat  nyrkeillään SM-kullasta. Metallilla on hintansa. 
Taidan olla ihan hakoteillä. Kerro sinä mitä tapahtui. 


keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Improvisaatiosta

Viime keväänä, kun elämä tuntui ikävältä, pelasti minut monena aamuna José Gonzálesin kappale Stay alive. Siinä on sellainen noste, joka vetää ylös sängystä pimeimpinäkin päivinä tai juoksemaan kotiin loppumatkan. Plus että se on mitä hellyyttävimmän Walter Mitty-elokuvan soundtrackilla - leffa, joka aiheuttaa aina pakonomaista tarvetta lainata veljen lonkkaria ja hypätä seuraavaan laivaan kohti mitä vain. Toimia heti. Tarttua elämäänsä kiinni ja ravistaa kunnolla.

Improvisoidessa toimii vaistojensa varassa. Päätökset syntyvät hetkessä ja tuntuu kuin koko aivokapasiteetti olisi käytössä, kun kehon sensorit välittävät informaatiota kaikista aisteista.  Viimeinen kattaus -näytelmän tekoprosessi ja taakse jääneet kolme näytöstä todistavat seuraavan: parhaita juttuja elämässä ei voi suunnitella eikä ennakoida. Jälkeenpäin tosin voi tulla kaikenlaisia hyviä ideoita, mutta sitä kutsutaankin sitten oppimiseksi. Tänään valomiehen pöytä levisi kasaan. Raamatullisesta käsikirjoituksesta opiskeltu näytelmä olisi voinut kaatua siihen. Meidän kahvilassamme oli sähkökatkos. Kukaan ei miettinyt sitä hetkeäkään. Ihan samalla tavalla on tämä oikeakin elämä ihan silkkaa improvisaatiota. Joku sanoo jotain, tekee jotain, maailma tempaisee meidät jonnekin. Me reagoimme. Sanomme kyllä kaikelle muulle, paitsi sille, mille on sanottava ei.



"Katetaanko vielä teille?"
Minulla on tälle illalle myös toinen elämä-metafora. Kuka muu on pelannut skidinä Tarzan-playstation-peliä? Vaikka et olisikaan, pystyt varmasti kuvittelemaan viidakon kuninkaan, tuon moppitukkaisen hyypän vain lannevaate päällä keinuvan liaanista toiseen. Sitähän tämä on; tilanteesta toiseen heittäytymistä ilman varmuutta siitä, että se varmasti kantaa. Aina voi keinahtaa takaisin ja alla on oksien turvaverkko. Mutta jos jää kiikkumaan siihen yhden liaanin varaan, ei pääse koskaan eteenpäin ja vauhti lopulta pysähtyy.

Olin kamalan onnellinen kävellessäni keveässä lumisateessa kotiin. Olen kamalan huono Tarzan, mutta moneen liaaniin olen tarttunut jo sitten viime kevään. Hypännyt keinusta aina pikkuisen pidemmälle.

Elämäni ensimmäinen ptohobooth-kuva. Toi tukka kasvaa silmissä.
Huomenna alkaa Karelia Contact - kontakti-imrovisaatiofestivaali täällä Outokummussa, mikä tarkoittaa sitä, että hyvä olo on niille päiville taattu. Kun saa päivisin syli(e)n täydeltä läheisyyttä ja liikkeen riemua, voi illalla taas maalata ne kuolemansairaan tummat silmänaluset ja elää taas yhden maailmanlopun.

Iina & Albert: Felt alive after the end of the world.


maanantai 18. tammikuuta 2016

naparetkeilijä hopsun talvi


Kirjoitan tämän ylös niiden talvien varalle, kun saa kuusi viisi kuukautta katsella kuollutta
nurmikkoa. Pakkasta on nyt -23 astetta ja tuuli on taiteillut pakkaslumesta dyynejä. Mitä korkeammiksi kinokset kasvavat, sitä suurempana minun sydämeni lyö. Sukset! Missä pulkka ja luistimet? Ripsissä ja ylähuulella on huurretta. Henki salpautuu hetkeksi joka kerta kun menee ulos. Hämärässä valkoinen taittaa siniseen. Kuun valossa kaikki kimmeltää. Kirkkaana päivänä hanki on kirkasvalolamppu, jolle on mahdotonta olla vihainen vaikka kylmä purisikin posket tunnottomiksi.


Tarvon keskelle peltoa ja kellahdan hankeen. Punainen naparetkeilijätakki. Katuvalot ovat kaukana ja yläpuolellani lainehtii tähtien meri. Kassiopeia. Otava. Orion. Leijona.


En tarvitse talviunta. Voimaannun muuten vain. Tuntuu siltä, että keväällä pystyn mihin vaan ja että edessä on huippukesä. Google kuumenee suunnitellessa. Sataa lisää lunta. Miten se meni? Mitä kylmempi talvi, sen lämpimämpi kesä? Vaikkakin. En ole lämpöihmisiä. Toisaalta. Tästä tulee hikinen kevät. Koulu, matematiikka, oma pikku projekti, puolimaraton. Haaveilen paljasjalkajuoksukengistä (en niistä, joissa on jokaiselle varpaalle oma kolo!).

Kannan kolme laatikkoa eteiseen. Vaatteita ja kirjoja ja jotain ihme sälää. Ne odottavat poislähtöä. Enemmän tilaa ajatuksille ja minulle. En tarvitse vaatteita, jotka eivät palvele minua. Enkä liioin kirjoja niiden selkämyksen takia. Opin kiittämään niitä hyvin tehdystä työstä. En ensisijaisesti karsinut tavaraa; valitsin ne jotka halusin pitää. Kiitos hupsu vaaleanpunainen kirja.


Nousen avannosta. Sukat jäätyvät kiinni lauturiin, kämmenet tikkaisiin, lyhyt tukka piikeiksi. Ihmiset höyryävät kuistilla. Vesi on yli kaksikymmentä -melkein kolmekymmentä astetta lämpimämpää.

Herään tunnin ennen kelloa ja kuvaan kaiken mihin silmäni pysähtyy. Olin varmaan unessa, sillä en muista siitä juuri mitään. Olen pahoillani, saappaat. (Ostin ne yläasteessa Klaukkalan Citymarketista. Ihan oikeat hait, alunperin kirkkaan keltaiset. Äidin mies paikkasi reiät pyöränkumin paikoilla.)


Huomenta.







sunnuntai 10. tammikuuta 2016

jalkojen alla maa vol. 2


Kirjoitin otsikon ja tuli sellainen kumma tunne, että se ei tainnutkaan olla aivan uniikki. Pohdittuani hetken, kenen kirjan otsakkeen olin mennytkään varastamaan, muistin, että kyse olikin puolen vuoden takaisesta postauksestani. Pötkylästä, jossa ei ole välejä, ei kuvia, eikä päätä tai häntää. (Kahdesta viimeisestä en mene edelleenkään takuuseen.) Kuva, josta höpötin, on tämä.

Oli miten oli, olen varma, että tuon niminen kirja on jossain, tai että sellainen pitäisi jonkun kirjoittaa. Siinä kombinoituvat kaksi maailman parasta asiaa ja kaiken lisäksi kuulostaa upealta ja syvälliseltä.

Jalat. Koivet. Kintut. Oodin teille soisin.

Ei - tiedän, mikä on vielä parempaa.

Käveleminen.

Joogaan, juoksen, olen yrittänyt meditoida ja olen käynyt psykologin juttusilla, mutta mikään ei ole yhtä kaikenvoipa lääke kuin vanha kunnon töppöstä toisen eteen.

Kun elämä jumittaa, ainakin kävellen pääsee eteenpäin.

Kävely auttaa monenmoiseen tukalaan oloon ja se on vielä parempi kuin asian yli nukkuminen (jos nyt ei ole kuoleman väsynyt). Aivot saavat happea ja iholla muodostuu D-vitamiinia, jos aurinko sattuu paistamaan. Löydät uusia reittejä niin kulkea kuin ajatella. Moni elämäni mysteereistä on ratkennut ihan vain kävelemällä. Aku Ankassa Roopen työhuoneen lattiaan on uurtunut syvä kävelyhauta.


Tarvitaanko vielä perusteluja? Ei, mutta hehkutan tässä vielä hetken ihan omaksi ilokseni.

Käveleminen on yksi ensimmäisistä merkittävistä asioista, jonka me opimme ja oikeastaan sehän ollut mullistavaa koko ihmisen evoluutiolle. Asiat näyttäytyvät uudessa vinkkelissä, nääs.

Kävelyssä on kaikki mahdollinen liike.
Sanoo opettajani. Kävely on mitä parhainta liikuntaa. Rasittavuuden voi säädellä helposti itse. Luut tärähtelevät ja kiittävät askeleen alla, selkäranka - tuo kävelyn jumalainen moottori - tanssii kaikkiin suuntiin. Oletko koskaan miettinyt miksi kädet heiluvat kävellessä vastasuuntaan? Tai miksi pikakävelijät näyttävät hassuilta? Totuus on, että oikeastaan kävellemme selillämme. Boom.

lööv, Selma



Iina & Albert: Did I already say I love walking?


maanantai 4. tammikuuta 2016

tuulta purjeisiin


T A I  tuulta helmoihin niin kuin tässä elämäni ensimmäisessä väsäämässäni gif-animaatiossa. Loma ja sen aktiviteetit ovat tehneet tehtävänsä. Olen downsiftannut ihan huolella: keksikittynyt mukaviin pikku juttuihin, antanut aivojeni myöskin lepäillä ja tadaa - tuloksena freesi ja inspiroitunut pääkoppa. Hiljaisuudessa on syntynyt yksi jos toinenkin idea muutaman  parin sangen erinomaisen ärsykkeen ansiosta.

O L E N  luopunut monesta asiasta vuonna 2015 ja jatkan sitä linjaa myös tulevaisuudessa. Ensimmäisenä asianani pääsin luopua niljakkaista uudenvuoden lupauksista. Sen sijaan ajattelin modailla itselleni niken moton sopivammaksi: just do.


... A N D  then make a plan. Opettajani Katariinan sanoin: Onko tarpeeksi selkeää, jotta voi aloittaa? Sillä vaikka jostain kumpuaa hyvin vahvasti, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, taidan jatkossa ajatella, että täysin se pätee vain talojen rakentamiseen ja tekstitaidon vastauksiin. Kun tulevaisuuden haaveammateissani ei häämötä liion lääkäri eikä lakimies, riittävät tulevaisuuden suuntaviivoiksi arvot, joiden mukaan haluan elää. Omaksi riemukseni kehittelen lyhyemmän (tai pidemmän) tähtäimen projekteja, sillä niissä oman itsen kehittymisen ja oppimisen voi havaita lyhyemmässäkin ajassa.

S E N  lisäksi, että Laura Dekker inspiroi minua duunaaman juttuja ja haikailemaan merille, sain aiheen ajatella merten ja merieliöiden huonoa kondista. Muovi. Se on minun juttuni. Tai ei siis nimenomaan ole.


M I N U L L E  tulee usein epämiellyttävä olo,  kun puhun tai kirjoitan ympäristö- tai eläinasioista. Pelkään, etten tiedä tarpeeksi ja perusteluni ontuvat, tai että joku ärsyyntyy niin, ettei ainakaan ala tehdä mitään. Typerää. Saarnata en haluakaan, mutta ajattelen, että inspiroiva esimerkki ja helposti löytyvä informaatio ovat kaiken hyvän alku ja juuri. Niin minullekkin kävi (sitten kun toivuin jättimäisen maailmantuskan kertavyörystä pikku-Selman niskoille). Eli tulen nyt ja jatkossakin varmaan jakamaan linkkivinkkejä ja omaan ajatteliani aiheesta.


T A K A I S I N  mereen ja muoviin. Haastoin itseni pesemään käteni muovista. Kuinka pitkälle tulen asian kanssa menemään, en tiedä. Ainakin jätän kauppaan mahdollisuuksien mukaan kaikki muoviset pakkaukset. Mikä sinulle on tärkeää? Mitä voisit tehdä? Olisitko valmis muuttamaan jotain arjessasi?

S E L M A

Iina & Albert: We all love oceans. I hate plastic.