Kamera - käy.
torstai 28. huhtikuuta 2016
sunnuntai 17. huhtikuuta 2016
jos et ymmärrä ilman selitystä, et ymmärrä myöskään selityksen kanssa
Kiitos vain.
Haruki Murakamin kirjan 1Q84 kaksi ensimmäistä osaa veivät minua ihan 6-0. En tosin vieläkän tiedä, pidänkö tarinasta vai en, mutta ehkä se ei olekaan niin oleellista kuin olen aina ajatellut. Oli päiviä, etten olisi halunnut lukea teosta, mutta en kertaakaan aikonut jättää sitä kesken. Siinä oli jotain niin kieroa ja kiehtovaa, että minun oli yksinkertaisesti saatava tietää, mihin se kaikki johti.
En osaa selostaa mitenkään järkevästi, mistä teos kertoo (ja itselläni on vielä kolmas osa lukematta), mutta en ainakaan suosittele jättämään väliin, jos yhtään kiinnostaa. Murakamin tyyli on omalaatuinen ja jännä kuin outo japanilainen karkki, mutta myös hyvin helppolukuinen.
Ciao, nyt menen maalaushommiin.
Selma
Haruki Murakamin kirjan 1Q84 kaksi ensimmäistä osaa veivät minua ihan 6-0. En tosin vieläkän tiedä, pidänkö tarinasta vai en, mutta ehkä se ei olekaan niin oleellista kuin olen aina ajatellut. Oli päiviä, etten olisi halunnut lukea teosta, mutta en kertaakaan aikonut jättää sitä kesken. Siinä oli jotain niin kieroa ja kiehtovaa, että minun oli yksinkertaisesti saatava tietää, mihin se kaikki johti.
jos et ymmärrä ilman selitystä, et ymmärrä myöskään selityksen kanssaNäin sanoi kirjan toisen päähenkilön isä. Jos tarinaa oli muuten vaikea myötäelää, niin ainakin hahmot olivat useinmiten ihan yhtä kuistilla kuin minä.
En osaa selostaa mitenkään järkevästi, mistä teos kertoo (ja itselläni on vielä kolmas osa lukematta), mutta en ainakaan suosittele jättämään väliin, jos yhtään kiinnostaa. Murakamin tyyli on omalaatuinen ja jännä kuin outo japanilainen karkki, mutta myös hyvin helppolukuinen.
Ciao, nyt menen maalaushommiin.
Selma
sunnuntai 10. huhtikuuta 2016
hyvä kasvualusta
Pärjään eläinten kanssa aina mainiosti ja olen (ainakin olevinani) oikea viherhippi, mutta syystä tai toisesta kaikki vihreä kuolee käsiini. Ne kuivuvat, mätänevät ja nuupahtavat tai muurahaisarmeija hyökkää niiden kimppuun. Pitkäikäisin kaveri on tällä haavaa pikku kaktus, jonka ostin pari kuukautta sitten lälikaupasta. Olin varma, että se olisi paleltunut kuoliaaksi matkalla, mutta tämä tyyppi taikaa olla sitekää luonteenlaatua. Kiitos luottamuksesta.
Samaistun kaktukseen siinä mielessä, että kestän paljon kaikenlaista, enkä päästä ihmisiä helposti kovin lähelle. Kestän kuivuutta, pimeää aikaa ja viimaa. Kökötän multakökkerössäni odotellen parempia aikoja. Kadehdin salaa sitä piikkihärrymää, joka kulkee tuulen mukana sinne missä kaikki -ihmiset, elämä ja tilaisuudet- on.
Melkein joka kevät yritän kasvattaa jotain: basilikaa, paprikaa ja itseluottamusta. Lapsuudenkodissani kiskaisin sinä kevääntuoksuisena päivänä työhanskat käviin ja kuopsutin pihamaata koko päivän. Suututin taloyhtiön isännän vaimon kiskomalla maasta kuolleet karviaispensaat.
Kevätrituaaleihini kuului myös leikkimökin (joka tämänhetkisestä kohtalosta olen erittäin huolissani) kuuraus ja valmistelu kesää varten.
Tälläkin hetkellä keittiömme pöytää koristaa puolikas maitopurkki ja kanamunakenno, joista sormet ristissä toivon kasvavan jotain muutkin kuin hometta. Huoneeni on pitkittyneessä suursiivouksen tilassa, kun pohdiskelen kymmenennen kerran kalusteiden paikkoja ja suunnittelen kirjahyllyn maalaamista. Olen katsellut myös muita kämppiä ja ajatellut muuttoa kaupungin sisällä. Kaiken lisäksi koirakuumeeni on puolessa vuodessa äitynyt pahaksi ja tänään aamulla sain kuumekouristuksen, kun eräällä kodittomien eläinten sivustolla omistajaa etsi maailman sympaattisin kuusivuotias mäyräkoira.
En ole ajatellut mitään näistä, se vain tapahtuu, sillä aavikolla on kevät ja kaktuskin alkaa ajatella kukkimista.
Lyhyestä virsi kaunis. Pistäkäähän nyt jotain itämään, oli se sitten ajatus tai siemen. Se on sitten kiva kesällä, kun on jotain upeaa mitä ihastella - jotain, mitä on ihan itse kasvattanut.
Niin ja ps. Kuopion puolimaraton on syyskuussa. Meikä ja muutama muu mimmi ollaan treenaamassa sinne. Lähde sinäkin, muistaakseni siellä on myös kymppi ja kävellenkin voi lähteä.
Iina & Albert: spring, dog poop and dead plants. i love it
Samaistun kaktukseen siinä mielessä, että kestän paljon kaikenlaista, enkä päästä ihmisiä helposti kovin lähelle. Kestän kuivuutta, pimeää aikaa ja viimaa. Kökötän multakökkerössäni odotellen parempia aikoja. Kadehdin salaa sitä piikkihärrymää, joka kulkee tuulen mukana sinne missä kaikki -ihmiset, elämä ja tilaisuudet- on.
Kevätrituaaleihini kuului myös leikkimökin (joka tämänhetkisestä kohtalosta olen erittäin huolissani) kuuraus ja valmistelu kesää varten.
Tälläkin hetkellä keittiömme pöytää koristaa puolikas maitopurkki ja kanamunakenno, joista sormet ristissä toivon kasvavan jotain muutkin kuin hometta. Huoneeni on pitkittyneessä suursiivouksen tilassa, kun pohdiskelen kymmenennen kerran kalusteiden paikkoja ja suunnittelen kirjahyllyn maalaamista. Olen katsellut myös muita kämppiä ja ajatellut muuttoa kaupungin sisällä. Kaiken lisäksi koirakuumeeni on puolessa vuodessa äitynyt pahaksi ja tänään aamulla sain kuumekouristuksen, kun eräällä kodittomien eläinten sivustolla omistajaa etsi maailman sympaattisin kuusivuotias mäyräkoira.
En ole ajatellut mitään näistä, se vain tapahtuu, sillä aavikolla on kevät ja kaktuskin alkaa ajatella kukkimista.
Lyhyestä virsi kaunis. Pistäkäähän nyt jotain itämään, oli se sitten ajatus tai siemen. Se on sitten kiva kesällä, kun on jotain upeaa mitä ihastella - jotain, mitä on ihan itse kasvattanut.
Niin ja ps. Kuopion puolimaraton on syyskuussa. Meikä ja muutama muu mimmi ollaan treenaamassa sinne. Lähde sinäkin, muistaakseni siellä on myös kymppi ja kävellenkin voi lähteä.
Iina & Albert: spring, dog poop and dead plants. i love it
sunnuntai 3. huhtikuuta 2016
inhimillisiä tunteita
Niin kuin esimerkiksi nolostelua ja voitonriemua. Eivät niitä kaikista tavallisimpia, mutta eivät niin vieraitakaan kuin esimerkiksi mitä mustasukkaisuus on minulle. Jotenkin ne tuovat mieleen lapsuuden, eikö niin? Aikuisena, tai ylipäätään varmaan seitsemän vuotta vanhempana kaikki tunteet siirtyvät hieman ulkoa sisäänpäin. Sieltä ne sitten pilkahtelevat - silmistä.
Lapsuuteni kivuliain muisto liittyy ehdottomasti puisiin nojapuihin alakoulun pihalla. Telinettä kutsuttiin norsuksi ja siinä leikittiin kisaa. Minä harrastin niillä myös nuorallakävelyä sillä seurauksella, että kerran jalkani lipesi ja minä putosin puutangolle haaroilleni. Esitin, ettei mitään sattunut ja istuin koko loppupäivän ihan tuolin reunalla. Kotiin kävelin jalat hankalasti levällään, sillä ulkoiset häpyhuuleni olivat siniset ja turvonneet kuin mikä tahansa ruumiinosa sellaisen tällin jälkeen. Äiti tajusi lopulta ihmetellä kummaa käytöstäni ja se oli sitten terveyskeskuskäynnin paikka. Lääkäri oli sentään omalääkärimme sijasta nuori nainen, joka kertoi itse lapsena pyllähtäneensä kiukaan päälle. Sopertelen siitä huolimatta edelleen lääkäreille, niin puhelimessa kuin vastaanotolla. Oli vaiva mikä tahansa, minä olen nolo. Olen aina alasti läpivalaistuna, vaikka lääkäri tähyilisi vain valolla korvaani. Lähetän paljon rakkautta ja sympatiaa kaikille tähystetyille ja muille tutkituille.
Tämä tarina tuli mieleeni pötköttäessäni takapuoli paljaana urheiluhierojan pöydällä pääsiäislomalla. Selkä ei ole niin herkkä ja vaatii vain paidan riisumisen ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun minulta hierottiin mitään muuta kehonHoutosaa. Annoin tämän ystävällisen miehenkörilään käydä alaraajojeni kimppuun, koska olin päättänyt niin jo etukäteen ja hyvä niin. Muuten olisi saattanut mennä pääsiäispupu pöksyyn, enkä olisi ehkä koskaan saanut tietää, miltä tuntuu, kun koko lantion seutu ei kiristä ja väännä miten sattuu, vaikkei se ilo niin kauan kestänyt kuin toivoisi. Olin reipas, enkä tehnyt asiasta mitään numeroa, sillä minä olen tanssija hemmetti soikoon, kroppa pitää saada kuntoon, enkä minä nyt kosketusta pelkää! Kai. No niin. Housut pois. Onneksi ajattelin asiaa aamulla alushousuja valitessani.
Tuttu sisäinen punastelu vaivasi minua koko ajan, mutta se heikkeni kyllä. Jutustelimme mukavia ja niitä näitä ja minä otin opikseni niin paljon kuin mahdollista, sillä mielelläni teen itse duunia sen eteen, ettei minun tarvitsisi jatkossakaan heittäytyä fyssarin pöydälle gordionin solmuna. Jossain vaiheessa minä kerroin, että minä olen vältellyt urheiluhierojan vastaanottoa. Mies nappasi vihjeeni ja vastasi leppoisasti, niin kuin minä jo tiesinkin: hän näkee kaikenlaisia kehoja työkseen. Toisille jo pelkkä puseron riisuminen vaatii suunnatonta tahdonvoimaa, kun taas toiset ovat heti ilkosillaan ja kysyvät miten päin pöydällä olisi tänään tarkoitus maata. Keho on herkkä kanava suoraan meihin itseemme (tämä on minun lauseeni) ja kokemuksemme siitä ei voi olla mitään muuta kuin subjektiivinen ja omien ajatustemme värittämä. Mies kertoi, että hänen vastaanotollaan käy tyyppejä, jotka saattavat olla täysin tikissä, mutta näkevät itsessään kaikenlaisia vikoja ja puutteita, sekä niitä, jotka eivät kaikkien standardien mukaan ole täydellisiä, mutta pitävät itseään sellaisena. Sitten yli sata kiloa aikuista miestä nojasi jumiin vasemmassa pakarassani ja minä yritin hengittää.
Reilun tunnin jälkeen tunsin suurta kiitollisuutta sekä pientä lämpöä sydänalassa. Jospa sitä opettelisi rakastamaan itseään vähän enemmän ja häpeämään kaikkea enemmän vähemmän.
Menin kotiin ja julistin niissä fiiliksissä isäni avovaimolle, että tästä alkaa hyvä kevät. Nyt, viikkoa myöhemmin, olen edelleen samaa mieltä, mutta sillä erotuksella, että tiedän sen hyvyyden olevan ratkaisevasti minusta itestäni kiinni.
Olin jo lopettamassa tätä tekstiä, mutta tajusin maininneeni myös sen voitonriemun. Ihana tunne aidoimmillaan. Parhaimmillaan silloin kuin on voittanut itsensä ja tehnyt jotain uutta, erilaista ja yllättävää. Opettajamme joskus huutaa kesken improvisaation, että yllättäkää itsenne! Studion suljetussa ympäristössä se on helppoa ja turvallista, mutta sen ulkopuolella pohdin ja lähes järjestelmällisesti jälkeenpäin epäröin ottamiani askelia. Vaikka eihän metrin jälkeen voi edes tietää, onko oikealla suunnalla, kun ei niin lyhyt matka näy liikkeenä kartalla.
Minä tunnen voitonriemua joka kerta, kun olen juossut kovempaa ja kauemmin kuin ennen, kiivennyt korkeammalle, julkaisen blogitekstin ja kun yleisö osoittaa suosiotaan. Olen voittaja kaataessani ensimmäistä kertaa puun järven jäälle ja soittaessani sellaisen aikuisten ihmisten puhelun lääkäriin tai verotoimistoon. Ylitän maaliviivan joka kerta kun katson peiliin ja siellä on hymyilevä nainen. Se vasta voitto onkin.
Ah! Iina & Albert: winner takes it all, including happiness
Lapsuuteni kivuliain muisto liittyy ehdottomasti puisiin nojapuihin alakoulun pihalla. Telinettä kutsuttiin norsuksi ja siinä leikittiin kisaa. Minä harrastin niillä myös nuorallakävelyä sillä seurauksella, että kerran jalkani lipesi ja minä putosin puutangolle haaroilleni. Esitin, ettei mitään sattunut ja istuin koko loppupäivän ihan tuolin reunalla. Kotiin kävelin jalat hankalasti levällään, sillä ulkoiset häpyhuuleni olivat siniset ja turvonneet kuin mikä tahansa ruumiinosa sellaisen tällin jälkeen. Äiti tajusi lopulta ihmetellä kummaa käytöstäni ja se oli sitten terveyskeskuskäynnin paikka. Lääkäri oli sentään omalääkärimme sijasta nuori nainen, joka kertoi itse lapsena pyllähtäneensä kiukaan päälle. Sopertelen siitä huolimatta edelleen lääkäreille, niin puhelimessa kuin vastaanotolla. Oli vaiva mikä tahansa, minä olen nolo. Olen aina alasti läpivalaistuna, vaikka lääkäri tähyilisi vain valolla korvaani. Lähetän paljon rakkautta ja sympatiaa kaikille tähystetyille ja muille tutkituille.
Tämä tarina tuli mieleeni pötköttäessäni takapuoli paljaana urheiluhierojan pöydällä pääsiäislomalla. Selkä ei ole niin herkkä ja vaatii vain paidan riisumisen ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun minulta hierottiin mitään muuta kehonHoutosaa. Annoin tämän ystävällisen miehenkörilään käydä alaraajojeni kimppuun, koska olin päättänyt niin jo etukäteen ja hyvä niin. Muuten olisi saattanut mennä pääsiäispupu pöksyyn, enkä olisi ehkä koskaan saanut tietää, miltä tuntuu, kun koko lantion seutu ei kiristä ja väännä miten sattuu, vaikkei se ilo niin kauan kestänyt kuin toivoisi. Olin reipas, enkä tehnyt asiasta mitään numeroa, sillä minä olen tanssija hemmetti soikoon, kroppa pitää saada kuntoon, enkä minä nyt kosketusta pelkää! Kai. No niin. Housut pois. Onneksi ajattelin asiaa aamulla alushousuja valitessani.
Tuttu sisäinen punastelu vaivasi minua koko ajan, mutta se heikkeni kyllä. Jutustelimme mukavia ja niitä näitä ja minä otin opikseni niin paljon kuin mahdollista, sillä mielelläni teen itse duunia sen eteen, ettei minun tarvitsisi jatkossakaan heittäytyä fyssarin pöydälle gordionin solmuna. Jossain vaiheessa minä kerroin, että minä olen vältellyt urheiluhierojan vastaanottoa. Mies nappasi vihjeeni ja vastasi leppoisasti, niin kuin minä jo tiesinkin: hän näkee kaikenlaisia kehoja työkseen. Toisille jo pelkkä puseron riisuminen vaatii suunnatonta tahdonvoimaa, kun taas toiset ovat heti ilkosillaan ja kysyvät miten päin pöydällä olisi tänään tarkoitus maata. Keho on herkkä kanava suoraan meihin itseemme (tämä on minun lauseeni) ja kokemuksemme siitä ei voi olla mitään muuta kuin subjektiivinen ja omien ajatustemme värittämä. Mies kertoi, että hänen vastaanotollaan käy tyyppejä, jotka saattavat olla täysin tikissä, mutta näkevät itsessään kaikenlaisia vikoja ja puutteita, sekä niitä, jotka eivät kaikkien standardien mukaan ole täydellisiä, mutta pitävät itseään sellaisena. Sitten yli sata kiloa aikuista miestä nojasi jumiin vasemmassa pakarassani ja minä yritin hengittää.
Reilun tunnin jälkeen tunsin suurta kiitollisuutta sekä pientä lämpöä sydänalassa. Jospa sitä opettelisi rakastamaan itseään vähän enemmän ja häpeämään kaikkea enemmän vähemmän.
Menin kotiin ja julistin niissä fiiliksissä isäni avovaimolle, että tästä alkaa hyvä kevät. Nyt, viikkoa myöhemmin, olen edelleen samaa mieltä, mutta sillä erotuksella, että tiedän sen hyvyyden olevan ratkaisevasti minusta itestäni kiinni.
Olin jo lopettamassa tätä tekstiä, mutta tajusin maininneeni myös sen voitonriemun. Ihana tunne aidoimmillaan. Parhaimmillaan silloin kuin on voittanut itsensä ja tehnyt jotain uutta, erilaista ja yllättävää. Opettajamme joskus huutaa kesken improvisaation, että yllättäkää itsenne! Studion suljetussa ympäristössä se on helppoa ja turvallista, mutta sen ulkopuolella pohdin ja lähes järjestelmällisesti jälkeenpäin epäröin ottamiani askelia. Vaikka eihän metrin jälkeen voi edes tietää, onko oikealla suunnalla, kun ei niin lyhyt matka näy liikkeenä kartalla.
Minä tunnen voitonriemua joka kerta, kun olen juossut kovempaa ja kauemmin kuin ennen, kiivennyt korkeammalle, julkaisen blogitekstin ja kun yleisö osoittaa suosiotaan. Olen voittaja kaataessani ensimmäistä kertaa puun järven jäälle ja soittaessani sellaisen aikuisten ihmisten puhelun lääkäriin tai verotoimistoon. Ylitän maaliviivan joka kerta kun katson peiliin ja siellä on hymyilevä nainen. Se vasta voitto onkin.
Ah! Iina & Albert: winner takes it all, including happiness
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)