lauantai 16. heinäkuuta 2016

kesäminä

Yleensä viimeistään elokuun pimenevissä illoissa se nostaa päätään: kesäminä, oma pikku mikkomallikaani. Sen tuntee kesäkuussa, kun pyöräilee uimarannalta kotiin yömyöhään, tai kun ritsalla istuu kaveri heinäkuussa. Kesäminä voi pukea aamulla mitä tahansa kukkamekosta mummon kaapista lainattuihin maalausvaatteisiin ja olla silti yksinkertaisesti awsome. Kesäminä unohtaa syödä tai täyttää mahansa jäätelöllä ja mansikoilla. Kaikki on mahdollista, tai ei ainakaan mahdotonta. Kreisiunelmille  ja -suunnitelmille on tilaa. Pari vuotta sitten minä säntäsin uimaan töiden jälkeen ja sulketaessani aallon alle koin ihan hullun vahvan tunteen, tai oikeastaan tiesin, että jonakin päivänäni minusta tulee kirjailija. Silloin tiesin, miltä kutsumus tuntuu. Minua kesäminä huvittaa, mutta se on ihana ja mahtava tyyppi, jonka paras ystävä haluaisin olla ympäri vuoden. 


Se kirjailijajuttu nyt esimerkiksi oli kuitenkin kesäminäni upeaa maailmaa ja minulle tärkeäksi tähdeksi käteen jäi kokemus siitä suuremmasta vedosta johonkin suuntaan. Sillä en minä kirjoita, niin kuin kirjailijaksi aikova kirjoittaisi. Minä en pyri siihen ammattiin (mutta en sano, etten koskaan). En tiedä, miten selittäisin sitä paremmin. Kesäminänä oleminen on kuin matkailua, hän tuntee elämän virran ja antaa sen viedä, hän fiilistelee kaikki tunteet parhaasta paskaan ja lipuu pois kesän loppuessa kuin Nuuskamuikkunen etelään. Aaltojen mentyä minä jään jäljelle ankkureineni. 



J.K. Eilen me olimme molemmat, kesäminä ja minä, yhtä mieltä siitä, että Seinabo Sey on yksinkertaisesti awesome. Alkoholista tahmaiset kädet, kaljalta haiseva paita ja vinksahtanut unirytmi  - she's worth it. Eli terkut Porista.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

ei savua ilman tulta

Minun isälläni oli Opel Astra, joka eläköityään päätyi mökille serkkujen ralliautoksi. Nyt se ei elää käynnisty. Isä sanoi, että autoparkaa olisi pitänyt käydä käynnistelemässä talven aikana. Se ruostuu, jos sen unohtaa. 

Tämä on allegoria. Jotenkin kirjoittaminen blogiin vain loppui ja aloittaminen tauon jälkeen tuntui joka päivä yhä haasteellisemmalta. Minusta tuntui, ettei yksikään ajatukseni soveltunut blogitekstin luomiseen. Lisäksi olin loppukeväästä niin ylikierroksilla, etten pystynyt istumaan alas ja ajattelemaan muuta kuin koulujuttuja tai sellaisia vammojani, joita en välitä ruotia julkisesti. 

Ah, tavallaan lupasin itselleni silloin blogin perustamisen aikaan, etten koskaan pyytele anteeksi sitä, jos katoan netistä. Sori kaikki olemattomat lukijani, etten ole kirjoittanut aikoihin mitään turhanpäiväistä. (Oikeasti blogipalvelun kautta pystyy seuraamaan, kuinka monta kertaa jokainen teksti on luettu ja sen datan perusteella kiitän tässä suurella kunnioituksella vanhempieni lisäksi myös juuri Sinua.) Minä en ole kuitenkaan luvannut itselleni, enkä kenellekään muullekkaan yhtään mitään. Kukaan ei elääkseen tarvitse minua. Vain siskoni tökki minua juhannuksena: ”Selma, mihin sun blogi on kuollut?” 

10 things which you can do to make your blog successful.

Noiden listojen kohdista minä en täytä yhtäkään täysin. Haluaisin toki ajatella että sisältöni on timanttista, mutta a) ei se aina ole, eikä mikään teksti ole koskaan täysin täydellinen ja jos haluaa julkaista vain täydellistä tekstiä, ei julkaise koskaan mitään, b) 8 of those 10 things consern something else than content.


Minä en aloittanut kirjoittamista mielessäni kuva itsestäni kuuluisana superbloggaajana, jolla on instagarmissa enemmän seuraajia kuin kotikaupungissani/-maassani on asukkaita, joka arpoo kerran kuussa lukijoilleen lahjan ja jonka kotiin satelee ilmaisia meikkejä, kirjoja, kahvinkeittimiä ja kutsuja eliitin kemuihin. Siinä kaikessa ei ole mitään vikaa, rakastan itsekin useita sellaisia, jotka täyttävät The Bloggaajan kriteerit. Mitä minä haaveissani näin, oli minä istumassa sunnuntaisin keittiönpöydän ääressä kirjoittaen. Dokumentoiden mikrokoossa elämääni ja maailmaa ympärilläni;  toivoen ja uskoen, että joku havaintojeni kautta saa omalle ilmiölleen sanat ja muodon tai uuden näkökulman. Unelmissani on sitten ihmisten ajatteleva ja keskusteleva yhteisö. Tiedän, että teen itselleni hallaa haaveilemalla moisia ja kirjoittamalla harvoin tai en koskaan, sillä se tunnetusti karkoittaa jopa uskollisimmatkin lukijani (Äiti, Isä, Sisko). No, kahtellaan, sanoisi kämppis.

selma
 
Lisää kuvateksti